Epätoivosta toivoon
Raskain, pisin ja vaikein teksti, alku. Ilmastoahdistus ja toivo. Tämän jälkeen kevenee.
Ämpärin reunoille on kuivunut taikinanjuurta. Mikroskooppikuvasta ilmenee, että juureen on varastoitunut se, mikä tekee suomalaisesta koulusta maailman parhaan; opettajan ammattiylpeys, omistautuminen, viisaus ja hyvä tahto. Siellä on idealismia ja hiljaista tietoa. Siellä on odottamassa se nuori ihminen, joka haki opettajankoulutukseen varmana tarpeellisuudestaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan.
Tämänhetkinen ajatukseni koulusta, ympäristöstä ja itsestäni on melkoisen tempoilun, ahdistuksen ja sätkimisen seurausta.
Kesti aikansa löytää varmuutta jalkojen alle enkä vieläkään ole vapaa pelosta. Ahdistuksen hyökyaalto voi nousta milloin vain. Mutta sentään kävelen rannalla enkä enää pidätä henkeä umpsukkeliin vajonneena, suunnan menettäneenä.
Alan vihdoin olla tyytyväinen matkalainen. Kirjoitan tämän, koska jossakin muualla joku toinen saattaa kulkea epävarmana samoissa maisemissa.
Ilmastoahdistus on uusi termi, joka on syntynyt ja noussut tarpeelliseksi vauhdilla. En usko että se on hetkellinen saati harvinainen ilmiö.
Olisi upeaa, jos kommentoisit. Kertoisit omasta kokemuksestasi tai muuten vaan.
ALKU
Ensin epäilin vain hiukan. Luin uutisia ja tunsin epämääräistä tarvetta tehdä jotakin. Ilmastonmuutos. Ylikuluttaminen. Ympäristö. Epätasa-arvo. Syyria. Varallisuuden jakautuminen. Ylikansoittuminen. Luonto. Yksilökeskeisyys. Pakolaiset.
Olin ollut koulussa töissä jo viitisentoista vuotta, mutta en omin voimin osannut tai viitsinyt tuoda näitä aiheita opetukseen. Näin ne tärkeinä, mutta en tosiaankaan saanut itsestäni irti niin paljoa, että olisin ryhtynyt tekemään jotain toisin. Kuulosti rasittavalta. Joutuisin rooliin, johon en halunnut; puhumaan vaikeista asioista ja kestämään oppilaiden epäilemättä masentavia asenteita. Teemat tuntuivat jotenkin opetukseeni sopimattomilta; tylsiltä, liian vaikeilta, keinotekoisilta. Niitä voisi oppia hyvin myös varsinaisen taideopiskelun sivutuotteena. Ajattelin, että siinähän he oppivat perustehtävien avulla tarttumaan maailmaan, käsittelemään tunteitaan ja etsimään empatialle tilaa. Teinhän jo paljon ja hyvin, vähintään yhtä paljon ja yhtä hyvin kuin keskiverto opettaja. Tai niin ainakin itselleni kerroin.
Samoihin aikoihin pääsin seuraamaan läheltä ystävän opiskelua Aalto-yliopiston “Creative sustainability”- maisterilinjalla. Tutustuin nuoriin, innokkaisiin ja avoimiin opiskelijoihin, joille systeemiäly, luovuus, kestävä kehitys sen kaikkine puolineen, tieteenalojen yhteistyö ja erilaisten ihmisten tuominen yhteen tuntui olevan täysin luonteva tapa katsoa maailmaa. He luottivat pehmeisiin arvoihin mutta saivat paljon aikaiseksi. He liikkuivat ihmisen mielen rajattomuuksissa, mutta pysyivät asian ytimessä. He tarttuivat elämään aivan erilaisella sykkeellä ja laajuudella kuin minä ja rakensivat yhdessä parempaa, yhteisöllisempää ja kestävämpää maailmaa. He olivat kuin jokin entuudestaan tuntematon kokonainen heimo toisin ajattelevia ihmisiä, jotka eivät suostuneet pelaamaan sitä yksilökeskeistä peliä, joka tuntui olevan meidän muiden ainoa tapa elää.
Mietin usein miten tällaista tunnelmaa voisi tuoda peruskouluun. Heidän ajattelussaan oli jotakin ihanan raikasta, vapauttavaa ja toiveikasta.
Silmiini osui facebookissa kutsu. Aineopettajia pyydettiin mukaan tekemään Open ilmasto-opasta. Päätin osallistua pikkuruisella panostuksella, enemmän uteliaana kuin päättäväisenä. Ensimmäisen tapaamisen ensimmäisten minuuttien aikana ymmärsin miten mielettömän pihalla olen. En taideopetuksesta vaan maailmantilasta ja ympäristökasvatuksesta. Olin kokenut, kiitetty opettaja ja omasta mielestäni jopa kiinnostunut maailmasta. En tiennyt mistään mitään. Ärsytti ja hävetti.
Panokseni ilmasto-oppaan tekemiseen jäi todellakin minimaaliseksi. Mutta tapaamisen vaikutus oli suuri.
Ryhdyin katsomaan omaa opetustani ja koko koululaitosta kriittisemmin. Meidän pitäisi pystyä parempaan. Taideopetuksen pitäisi pystyä parempaan. Minun pitäisi pystyä parempaan. Koulu on auttamatta irrallaan oikeasta maailmasta ja sen uusista tuulista.
SYKLI
Päätin tehdä asialle jotain. Hakeuduin opiskelemaan Sykliin Ympäristökasvatuksen linjalle. Opintojen aikana kävi monta kertaa juuri niin kuin olin pelännytkin; tunsin olevani vastoin tahtoani Mörripeikon metsässä opiskelemassa lapsille suunnattua ulkonaoppimista tai luontosuhteen rakentumista. Halailemassa puita huovutetussa hatussa. Tutkimassa ympäristöahdistusta draaman keinoin, ryhmässä. Istumassa nuotiolla laulamassa. Apua.
Mutta tapahtui muutakin.
Erään koulutuspäivän päätteeksi opettaja pyysi meitä keksimään reseptin, joka kuvastaa omaa tulkintaamme ympäristökasvatuksesta. Piti miettiä minkälaisia ainesosia ja työvaiheita tarvitaan onnistuneeseen ympäristökasvatukseen. Ajattelin käsillä tekemistä, taidetta ja yhteistyötä. Kirjasin ainesosiksi lempeyttä, luonnontiedettä ja päättäväisyyttä. Mutta en luottanut reseptiini lainkaan. Ei sitä kukaan koskaan lukisi. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Reseptejä on jo maailma pullollaan- on materiaaleja, luentoja, kirjoja, ajatuksia ja koulutuksia. On tietoa, tutkimuksia, raportteja ja videoita. Uhkakuvia ja toiveikkuutta. Tiedettä, taidetta, tarinaa ja hyviä esimerkkejä. Ympäristökasvatusreseptiä reseptin perään. Ongelma on siinä. että opettaja ei koulun arjessa ehdi tai jaksa ryhtyä leipomaan. Ryttäsin yritelmäni ja piirsin uuden. Siinä oli ämpäri, jonka kansi on kiinni.
Ämpärin reunoille on kuivunut taikinanjuurta. Mikroskooppikuvasta ilmenee, että juureen on varastoitunut se, mikä tekee suomalaisesta koulusta maailman parhaan; opettajan ammattiylpeys, omistautuminen, viisaus ja hyvä tahto. Siellä on idealismia ja hiljaista tietoa. Siellä on odottamassa se nuori ihminen, joka haki opettajankoulutukseen varmana tarpeellisuudestaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan.
Olen varma, että suomalaisista opettajista suurin osa on ajatellut ainakin jossakin uransa vaiheessa asioita, jotka liittyvät inhimilliseen kasvuun, oman maailman rakentamiseen, vastuunkantoon ja toisen ihmisen kohtaamiseen. Nämä ovat myös ympäristökasvatuksen ydinainekset.
Mikään nettimateriaali tai tietopaketti ei voi mitenkään olla voimallisempi kuin se tahto, tieto ja taito, joka opettajilla on jo.
Niin kauan kun ämpärin kansi on kiinni on aivan turha yrittää kaataa mitään uusia ainesosia taikinaan. Miten kansi saadaan auki?
Miten kunkin opettajan oma, joskus pitkänkin uran aikana jalostunut vankka ammattiminä saadaan avattua ajattelemaan myös ympäristöasioita? Miten koulun arkeen saadaan ympäristökasvatus ilman, että se on päälleliimattua ja liikaa lisätyötä vaativaa?
Ämpäriteoria aloitti uuden vaiheen. Ajattelin tietoisesti kaiken mahdollisen yläkoulun aineopettajan ja peruskoulun kannalta. Omalta kannaltani. Kun suurin osa muista opiskelijoista kartoitti näytetyönään oman työpaikkansa energia-, vesi ja jäteasioita kartoitin minä opettajien haasteita ekososiaalisen sivistyksen opettamisen suhteen. Jääräpäisesti halusin pysyä alueella, jonka tunsin omakseni; en jätehuollossa vaan opettamisessa.
Syklin opettaja näki ajattelussani arvoa ja kannusti jatkamaan.
HEREILLÄ PIMEÄSSÄ
Valmistuin Syklistä, tein toimintasuunnitelmia, rakensin Löhöpihan, otin vastuulleni oppilaiden ympäristöryhmän, joka sittemmin sai nimen Korso Valittaa. Oli kaikenmaailman projekteja; kestositeitä Ugandaan, yhteistyötä yrityskylän kanssa, muoviroskista ja lupaavia alkuja eri toimijoiden kanssa. Sain paljon positiivista liikahtelua aikaan ja tunsin olevani uudella tavalla innoissani työstäni. Koulumme sai uuden rehtorin, joka oli samantien samoilla linjoilla kanssani. Etenimme rytinällä kohti parempaa koulua ja ympäristökasvatusta.
Parin vuoden sisällä oli tapahtunut hirveästi asioita. En osaa laittaa aikajärjestystä enkä usko, että sillä olisi mitään väliäkään. Jossain vaiheessa asioita tuli liikaa.
Yhteyteni maailmanparantajien heimoon katkesi. Ilmastokriisi iski päin kasvoja. Trump nousi valtaan. Greta puhui. Rasistit möykkäsivät “hoitakoon omat ongelmansa”- mantraa. Sukupuuttoaalto, tulvat, hurrikaanit, sulavat jäätiköt. Halpalennot, H&M;n röyhkeä viherpesu, johon jopa WWF lähti mukaan.
Suuri sankari Kalle Könkkölä, jonka pyörätuolin perässä olin kulkenut maailman ääriin ja takaisin, kuoli. IPCC raportti julkaistiin ja maailma kalpeni kauhusta.
Kävelyllä oma lapseni laski, ettei hän ehdi elämään ennen vuotta 2030. Töissä oppilas kirjoitti työhönsä vitunvitunvitun itsekkäät aikuiset. Toinen kirjoitti mielipidekylttiinsä Pelastetaan maailma!. Poliitikot kiemurtelivat ja säätivät lisää lakeja ja myönsivät lisää tukia pelaten edelleen vanhaa peliä vanhoin säännöin, vaikka minun mielestäni koko pelilauta jo roihusi ja kiljui. Koulussa jatkettiin kuin ennenkin.
Yritin saada asiat hallintaan.
Luin puhelimen pieneltä näytöltä raporttia raportin perään yrittäen ymmärtää kaiken ja mietin lähes maanisesti yöt ja päivät ilmastonmuutosta, koulua, itseäni, opettamista ja lapseni tulevaisuutta. Yritin epätoivon vimmalla löytää vastauksia ja oppia kasvatustieteilijöiltä ja filosofeilta, luonnontieteestä ja jopa taloustieteilijöiltä. En ole koskaan ollut kiinnostunut taloustieteestä. Silti tunsin vahvasti, että minun on ymmärrettävä jokainen syy ja seuraus.
Roikuin kiinni puhelimessani ja uutisvirrassa. Yön aikana someen oli päivittynyt amerikkalaisten ja australialaisten uutiset ja artikkelit. Päivällä Eurooppa heräsi tuuppaamaan eteeni uutta masentavaa tietoa. Somella on mielettömästi voimaa. Jos ihminen klikkaa tuomiopäivän materiaalia, ilmestyy sitä näkyviin loputon määrä lisää. Muu katoaa.
Väistelin keskustelua ilmastonmuutoksesta, vaikka ajattelin sitä jatkuvasti. En missään tapauksessa halunnut joutua väittelyyn enkä tilanteeseen, jossa jäisin kiinni tietämättömyydestäni tai tunteeni pääsisivät valloilleen. Osallistuin erilaisiin tapahtumiin ja käytin puheenvuorojakin, mutta olin varuillani koko ajan ja kaduin jälkeenpäin sanomisiani. Samaan aikaan olin aivan varma siitä, että ilmastokriisi on totta ja minun on jollakin tavalla osallistuttava sen ratkaisemiseen. Ajattelin, että ensin täytyy valmistautua kunnolla ja sitten vasta voi puhua asiasta. Mutta aina ilmestyi uusi asia, jota en tiennyt tai hallinnut. Aina löytyi uusi tunne, jota en ymmärtänyt.
Ihailin aktivisteja ja tunsin heidän seurassaan pienuutta ja nöyryyttä ja häpesin sitä, että en tee, tiedä ja osaa enempää. Seuraavassa hetkessä turhauduin kun huomasin, että he eivät tiedä koulun arkipäivästä mitään. Kukaan ei tuntunut puhuvan kanssani samaa kieltä.
En löytänyt millään paikkaani. Erilaisissa keskusteluissa närkästyin jos koulua kritisoitiin mutten kuitenkaan voinut puolustaa systeemiä, jonka toimivuuteen en uskonut.
Kokonaan nukuttu yö oli harvinaisuus. Päivä ilman ajatuksia ilmastonmuutoksesta oli mahdottomuus. Tunsin työtovereita, ystäviä ja perhettä kohtaan kateutta, pettymystä. ärsyyntymistä ja jopa sääliä. Tunsin suurempaa yksinäisyyttä kuin koskaan ennen.
Kun ystävän illanistujaisissa puhe kääntyi ilmastonmuutokseen enkä valtiotieteilijöiden ja muiden alojen ihmisten seassa tiennyt aiheesta edelleenkään mitään keksin tekosyyn ja lähdin kotiin. Kävelin yksin yössä ja itkin puiden latvoja, kaarnan ihmeellistä pintaa, satavuotiaiden rakennusten seiniä, ikkunoita ja ihmisiä ikkunoiden takana.
Havahduin kerta toisensa jälkeen keskellä yötä makaamasta selälläni kykenemättömänä liikauttamaan yhtäkään raajaa. Pimeässä en tuntenut muuta kuin pelon painon. Pelkäsin niin paljon, että huomasin katuvani elämäni tärkeintä ja kauneinta tapahtumaa, lapsen synnyttämistä tähän maailmaan.
Koko maailma oli sekaisin enkä ymmärtänyt mistään mitään. Ilman lasta olisi ollut helpompi luovuttaa ja antaa kaiken tuhoutua. Myöhemmin katsoin nukkuvaa lasta ja pyysin kaikilla voimillani anteeksi. Lupasin suojella kaikelta, vaikken uskaltanut edes kuvitella miltä ja miten.
KAKSI TODELLISUUTTA
Itkin aamubussissa vasten ikkunaa niin monta kertaa, että kehitin systeemin; viimeistään tietyssä risteyksessä pitää lopettaa itkeminen ja keskittyä ajattelemaan koulupäivää. Pysäkiltä kävelen metsän läpi ja pysähdyn hetkeksi katsomaan puiden latvoja, jos tarpeen on. Koulurakennuksen ovenkahvaan jää viimeinen huokaus ja sen jälkeen alkaa työpäivä, jossa ilmastoahdistukselle ei ole sijaa.
Otin opetukseen mukaan joitakin vaikuttamiseen ja ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja- mutta en saanut niistä irti helpotusta. Päinvastoin. Oppilaat tuntuivat olevan täysin tietämättömiä ilmastonmuutoksen perusasioista. He näyttivät unohtaneen kaiken bilsan-, fyssan- tai hissantunnilla opitun kuvistunnin ajaksi. Keskustelusta ei tullut mitään. Heitä ei näyttänyt kiinnostavan muu kuin oma napa ja se, että päästään piirtämään eikä jauheta jotain ilmastonmuutosasiaa, josta kukaan ei ymmärrä mitään. Eikö tämän pitänyt olla kuvista? Mitä toi Sanni sekoilee? Ennen täällä sai nauraa!!
Oli myös niitä, joita olisi kiinnostanut. Pelokkaita katseita ja kysyviä silmiä. He pysyivät vaiti suuressa ryhmässä. Tiesin, että nuoret ovat huolissaan ja voivat huonosti. Kuitenkin koulupäivät näyttivät samanlaisilta kuin aina ennenkin. Välillä tunsin, kuinka joku oppilaista katsoi minua kuin sanoen; “Kaikki tietää, mutta kukaan ei tee mitään. Tee jotain!”.
Olin lamaantunut ja kauhuissani. Samaan aikaan ihmiset ihmettelivät energiaani ja aikaansaannoksiani Korso Valittaa- porukan kanssa. Pönötimme lehdissä ja paistattelimme hyvin sujuvan projektin hehkussa. En ymmärrä lainkaan miten selvisin päivistä. En muista niistä paljoakaan. Jatkoin vain eteenpäin hetki kerrallaan.
Kaikki tekemäni hyvätkin asiat muuntuivat silmissäni mitättömäksi räpistelyksi. Vaikka tein paljon ja saimme aikaan hienojakin asioita, tuli vastaan aina avuttomuus. Aika ei riitä. Tietoni eivät riitä. Ymmärrykseni ei riitä. Energiani ei riitä. MInä en riitä.
Voin kirjata ja kuvata tekemisemme ja saada ne näyttämään upeilta, mutta todellisuudessa kaikki on vain kiiltävää pintaa, joka saa meidät aikuiset tuntemaan olomme paremmaksi. Todellisuudessa koulussa ei reagoida ilmastokriisiin juuri lainkaan.
En myöntänyt kurjaa tilaani kenellekään, edes itselleni. Kun hiukseni alkoivat pudota ostin vitamiineja. Kun isäni kysyi miksi näytän ihmiseltä, jolla on raskas taakka harteillaan väistin keskustelun mutisemalla jotakin ilmastonmuutoksesta ja työkiireistä. Parhailla ystävilläni oli kiire ja kaikenlaista meneillään omassa elämässään. Ajattelin, ettei tässä nyt mitään sen suurempaa hätää ole, hetken päästä helpottaa. Otin jatkuvasti särkylääkettä huimaukseen ja outoon oloon. Kun hammaslääkäri kyseli purenko hampaita stressin takia yhteen ajattelin ihan aidosti, että ylisuuret purulihakset ja luumuutokset leukaperissä ovat muodostuneet jo aiemmin, putkiremonttistressin yhteydessä.
KAHDEN UUTISEN PÄIVÄ
Sitten tuli aamu, jona kuulin kaksi uutista; WWF oli julkaissut kadonneiden eläinlajien määrän ja 14 -vuotias tuttu ihminen oli yrittänyt itsemurhaa. En tiedä liittyivätkö nämä kaksi toisiinsa, mutta minun mielessäni ne olivat saman epätoivon kaksi ilmentymää. Olin musertua surun alle.
Kahden uutisen päivän aikana päätin, että nyt loppuu odotus. Pakkohan tässä on edes yrittää jotakin.
Ostin Panu Pihkalan kirjan Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo ja luin sen. Onneksi. Myönsin viimein itselleni, että olen ahdistunut.
Sain moneen kysymykseen inhimillisen vastauksen. Oli helpottavaa ymmärtää, että vaikeneminen ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Päinvastoin. Ihmisten kohdatessa vaikeita asioita syntyy usein kollektiivinen hiljaisuus ilman, että se on kenenkään päätös tai syy. On enemmän kuin luultavaa, että työtoverit ympärilläni etsivät ymmällään aivan samoja vastauksia kuin minäkin.
Nostin katseeni kirjasta katsomaan ympärilleni. Opettajat lukivat ahdistuneiden mielipidekirjoituksia ja väri pakeni kasvoilta; mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Miten minä voin lohduttaa oppilasta, kun en ole itsekään vahvoilla omien tunteideni kanssa? Jotkut miettivät omia energiasopimuksiaan ja keskustelivat hybridiautoista. Erityisopettaja kertoi kaipaavansa kontaktia oppilaisiin, joiden kanssa voi käydä mielekkäitä keskusteluita maailman tilasta. Joidenkin opettajien pohdinnat eivät näkyneet ainakaan ulospäin juuri lainkaan, mutta mistäpä minä tietäisin mitä kunkin mielessä liikkuu. Kasvisruokaa ainakin kului lounaalla enemmän kuin ennen.
ÄMPÄRIN PALUU
Rupesin rakentamaan päättäväisesti uudenlaista kuvaa. Käänsin selkäni maailman uutisille ja ryhdyin katsomaan oppilaita, opettajia ja koulua. Ja omaa hyvinvointiani. Kerroin itselleni toistuvasti: Maailman kannalta on aivan sama oletko ahdistunut ja huolissasi vai et. Teot ratkaisevat. Elämä on tarkoitus elää eikä kärvistellä.
Aamubussissa vilkutin hyvästit loputtomille faktoille ja toivotin tervetulleeksi musiikin ja tarinat. Ensimmäinen kuuntelemani äänikirja oli täydellinen valinta; Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin.
Muistin pitkästä aikaa ämpäriteoriani.
Aloin ymmärtää, että minulla on ihan oma paikkani ilmastokriisin kentässä. Vaikka en edelleenkään hallitse ilmastonmuutoksen monia tasoja kuin auttavasti, tunnen koulun arkipäivän ja rakenteet paremmin kuin moni muu. Tunnen opettajan työn. Miinun on lähdettävä rakentamaan omaa ilmastotyötäni siitä kohdasta, jonka parhaiten tunnen, jonka terävimmässä kärjessä olen. Haluan löytää olemassa olevasta koulusta sellaisia ovia, joista ilmastokasvatus mahtuu sisään. Haluan rikkoa kollektiivisen hiljaisuuden, jotta kaikkien on helpompi hengittää.
Tiedän jo tarpeeksi. On aika toimia.
VARTIOTORNIN VARJO
Pääsin jo hyvään alkuun, mutta sitten seisahduin Pasilan asemalla. Näin uusin silmin siellä päivästä toiseen seisovat Jehovan Todistajat. Siinä he hymyilivät urheasti, aivan kuten eilenkin ja viime vuonna ja viisi vuotta sitten. Yrittivät sisukkaasti kertoa ilon ja pelastuksen sanomaa ja varoittaa mietä maailmanlopusta, aivan yhtä varmana asiansa oikeellisuudesta kuin minä omani. Tuijotin heitä hetken kauhun vallassa, väistin Vartiotornin ja pakenin hyvin sekavassa mielentilassa, valmiina luopumaan koko ajatuksesta.
Minä olen riviopettaja. Tehtäväni tässä koulussa on opettaa kuvataidetta, Mikä minä olen puhumaan kenellekään siitä, mitä koulussa pitää opettaa? Minäkö määräisin miten opettajien pitäisi toimia? Hirveä ajatus. Ehkä kollektiivinen hiljaisuus onkin HYVÄ asia. Mikä minä olen sitä rikkomaan? Ei kukaan ole valittanut! Olenko tässä nyt vain purkamassa omaa ahdistustani toisten kustannuksella? Ajamassa omaa agendaani välittämättä muista? Julistamassa ilosanomaa ihmisille, jotka eivät sitä elämäänsä halua?
Jos rupean paasaamaan ilmastonmuutoksesta enkö silloin ole juuri se masentava tyyppi, joka pilaa toisten bileet mekkaloimalla tylsistä realiteeteistä? En halua! En suostu!
MIten ikinä saisin aikaan keskustelua, jossa kukaan ei tunne syyllisyyttä siitä, ettei tee tarpeeksi, mutta kuitenkin kaikki tekisivät lopulta enemmän tai ainakin toisella tavalla?
Miten muka saisin sanottua bg-opettajalle, että en ole täällä sörkkimässä hänen opetustaan tai astumassa hänen varpailleen, vaikka sanonkin, että ilmastokasvatus kouluissa on täysin riittämätöntä? Tottakai joku loukkaantuu! Ei minusta ole muille puhumaan. Surkea idea. Parempi olla nyt vaan ihan hissukseen. Mitä oikein kuvittelin?
Yöllä makasin taas hereillä. Mietin rohkeutta ja Könkkölän Kallea.
Aamulla marssin rehtorin luo hakemaan tukea, mandaattia tai lupaa- en oikein tiedä mitä. Hyvän keskustelun päätteeksi tein päätöksen. Aion ainakin yrittää.
RADIKAALI TOIVO
Luin lisää PIhkalaa ja löysin uuden käsitteen ja mullistavan ajatuksen; Radikaali toivo on asenne ja tapa olla olemassa. Se luottaa siihen, että paremman maailman rakentaminen yhdessä toisten kanssa on itseisarvo, johon ihmisellä on tarve ja oikeus. Radikaali toivo ei lupaa, että kaikki kääntyy hyväksi. Se tietää, että maailmaan tarttuminen on tärkeää jokatapauksessa.
Ilmastonmuutoksesta huolestuminen ei ole kiinni tietotasosta. Otsikot ja uutiset hämmentävät ihan yhtä paljon nuorta, joka ei muista kasvihuonekaasujen nimiä kuin nuorta, josta jonakin päivänä saattaa tulla johtava ilmastovaikuttaja luonnontieteen saralla. Meistä jokainen tarvitsee tunnetta siitä, että on osa jotakin itseään suurempaa. Ilmastokriisi tarvitsee kaikkien panosta ratketakseen. Jokainen on tärkeä.
Ilmastonmuutos ei ole pelkkää keskilämpötilan tai ilmakehän rakenteen muutosta. Se on muutakin kuin elinolosuhteiden, talouden ja kuluttamisen muutosta. Ilmastonmuutos on myös kulttuurin muutosta. Se on ihmisyyden ja sivistyksen muutosta. Ehkä olemmekin liikkeessä kohti perusarvoja, merkityksellisyyttä ja onnellisuutta.
Voisiko ilmastokasvatus aloittaa aivan uudet, paremmat bileet? Mukaan olisivat tervetulleita ihan kaikki aikuiset ja nuoret riippumatta ahdistuksen määrästä, faktatiedon hallinnasta tai maailmanparannuksellisten motiivien syvyydestä, Voisimmeko käyttää ilmastokasvatusta väylänä, joka johtaa pois yksilökeskeisestä kilpailevasta kulutusyhteiskunnasta kohti yhteisöllisempää, parempaa maailmaa ja koulua? Löytyisikö lähestymistapa, joka mahdollistaa koulun arjessa hienoja ja kiinnostavia asioita, lisää hyvinvointia ja vähentää opettajan taakkaa?
Tästähän voi tulla helpottavaa, mielenkiintoista, uudenlaista ja … kivaa!
Valinnaisainepakettiviritelmä
Väänsin ja käänsin koulun rakenteita, tutkin OPSin tavoitteita ja vaatimuksia ja venytin kaikella opekokemuksellani koulun olemusta ideaaliin suuntaan. Kirjoitin pölkkykirjaimin MUISTA OPE lähes jokaiseen ajatuskarttaan ja prujuun. Muista ope. Muista open voimavarat, ammattitaito, inhimillisyys, tahtotila, työmäärä. Muista ajatella ensin opettajaa ja sitten oppilasta ja vasta viimeiseksi maapalloa. Vain tässä järjestyksessä yletät myös maapalloon. Muista ämpärinkansi.
Sain aikaiseksi suunnitelman, jollaista en tiennyt muualla olevan. Se on suuri valinnaisaineuudistus, joka koskettaa koko koulua. Sen on tarkoitus jäädä rakenteisiin pysyvästi ja se vaatiii ainakin kymmenen opettajan sitoutumisen mukaan suunnittelemaan ja toteuttamaan useaksi vuodeksi. Mieletön tavoite. Hullu tavoite.
On myönnettävä, että en ollut kovinkaan varma suunnitelmani toimivuudesta ja jännitin työkavereiden reaktioita aivan tolkuttomasti. En uskaltanut puhua etukäteen koko asiasta kenenkään kanssa. Pieninkin epäilys tai kritiikki olisi hajottanut koko pakan. Välillä ajattelin, että ehdotukseni on aivan liian kunnianhimoinen ja vaativa. Välillä taas oli varma, että eihän tässä ole yhtään mitään uutta, jauhan asioita jotka kaikki muut ovat oivaltaneet jo kauan sitten. Yritän liikaa, kuten tavallista. Miksi kuvittelen, että opettajat kiinnostuvat? Juurihan pari vuotta sitten kävimme raskaan väännön valinnaisaineista ja suurin osa opettajista halusi säilyttää rakenteet ja sisällöt hyvin perinteisinä.
Epäilin ja olin varma yhtä aikaa. Halusin esitellä mullistavan uudistuksen mutta samaan aikaan sanoa, ettei tässä mitään uutta ole, me osataan tää jo.
Koitti keskiviikon YS-aika, jolle minulle oli varattu puheenvuoro. Piti puhua puolisen tuntia. Puhuin melkein kaksi. Ja ihmiset kuuntelivat. Kolmikymmenpäisestä kuulijakunnasta lähes puolet ilmoittautui mukaan tekemään. 15 opettajaa. 15 superammattilaista. 15 mahtavaa tyyppiä, joiden kanssa lähden rakentamaan parempaa maailmaa Korsosta käsin. 15 ämpärinkantta enemmän tai vähemmän auki.
Hurraa!!
Tästä eteenpäin saattaa sattua ihan mitä vain. Kaikki käy paitsi se, että oma ämpärinkanteni pamahtaa pysyvästi kiinni. Mikä tahansa muu on eteenpäin.
Kuvan jälkeen linkkejä teksteihin, jotka auttoivat.
Kommentit
Lähetä kommentti