Do your thing, honey

Hyvä ystävä ja kollega tuumi koulusta junalle kävellessämme etten taatusti pystyisi pitämään suutani kiinni koko koulua koskevassa asiassa. Yritin kovasti vakuuttaa niin itseni kuin hänetkin siitä, että en lähtisi tunne edellä vähään aikaan yhteenkään keskusteluun. Jää nähtäväksi miten tässä käy.

Todettava on, että otan helposti kantaa ja sanon mielipiteeni usein turhankin voimakkaasti opekokouksissa, kahvipöydissä ja muissa keskusteluissa.  Jos asia on minulle tärkeä, olen vielä kiihkeämpi. Ilmastokasvatus saa aikaan sellaisa tunnevyöryjä, että joskus täytyy pitää kiinni penkinlaidasta kaksin käsin. Kaikki eivät arvosta tällaista äänekkyyttä.  Eräällä pitkäaikaisella työtoverilla on tapana hyssytellä meitä kovaäänisempiä ja kiihkeämpiä kollegoita. Myös baarissa. Se ei ole varsinaisesti toiminut.

Ihailen ja kunnioitan suuresti niitä työtovereita, jotka osaavat rauhallisesti ja järkevästi kommentoida kokouksissa päivänpolttavia ja kiihkeitä asioita. Sellainen on esimerkiksi liikunnanopettaja Tuomas. Tuomas sanoo harvoin, mutta näkökulma on aina harkittu ja järkiperäinen. Tuomas ei jää mutisemaan omiin porukoihinsa muttei käytä myöskään kaikkien aikaa kokouksessa oman agendansa ajamiseen ja oman pointtinsa alleviivaamiseen uudestaan ja uudestaan. Kiitos Tuomas! Olet mahtava työtoveri!

Minä en ole Tuomas.

Minä meuhkaan. On tapana sanoa, jos on asiaa. On tapana toimia, jos joku asia on väärin ja huonosti. On tapana puhua ääneen maailman virheistä ja pyrkiä korjaamaan ne. On myös tapana katua, hävetä, epäillä omia ajatuksia, uupua, pettyä  ja luovuttaa. Pistää kädet puuskaan ja tiuskaista sisäänpäin "Mä en tee enkä sano enää mitään. Pitäkää tunkkinne".

Melko paljon aikaa ja energiaa kuluu vatvomiseen ja pähkäilyyn jälkikäteen. Ihminen, joka  puhuu paljon ja sanoo ääneen taitaa ottaa suuremman riskin kuin ihminen, joka ei puhu. Väärinymmärryksiä on syntynyt paljon harkitsemattomien sanojen seurauksena. On tarvittu hirveä määrä selittelyä, korjailua ja itseruoskintaa. Pärjäisin vähemmälläkin.

Puhun paljon itselleni myös sisäänpäin. Väittelen ja paasaan, kyseenalaistan ja käyn dialogia yksikseni. Jos en ole valmistautunut kunnolla ja lähden keskustelemaan ääneen jostakin monimutkaisesta asiasta, tulee puheenvuorosta luultavasti hyvin pitkä. Kierrän ajatuksen ympärillä polkuja, joista en tiedä itsekään mitään. Saatan vaihtaa mielipidettä keskenkaiken ja unohtaa keskustelun aloituspuisteen. Vaikenemalla olisi todellakin paljon helpompi esittää viisasta.

Omasta mielestäni olen kehittynyt. Rauhoittunut ja samalla tullut harkitsevaisemmaksi. Opetellut ajattelemaan edes hetken ennenkuin puhun ja pitämään osan (aika suuren osan) ajatuksista ominani. Lakannut katumasta niin vimmatusti.

Sinkoilevassa mielessä on hyvätkin puolensa. Olen luova ja keksin loputtomasti ideoita, innostun ja lähden liikoja ajattelematta yrittämään kaikenlaista. Taiteen, tieteen, kokemustiedon ja alitajuisen yhdisteleminen on luontevaa ja nautinnollista. Elämän parhaita hetkiä ovat ne, joissa en yritäkään hallita mielen liikkeitä. Olen hyväksynyt sen, että  ajattelu on arvokasta silloinkin, kun se ei johda pysyviin, harkittuihin ja kauniistimuotoiltuihin teeseihin.

 Olen ottanut avosylin vastaan systeemiälyn käsitteen.

Sikkurasilmäistä systeemiälyä

Yritän muistaa, että maailmaan mahtuu monenlaista viisautta. Toisinaan se on hankalaa. Perheleirillä luulin osallistuvani aikuisten keskustelutuokioon, mutta kyseessä olikin mindfulness/joogasessio. En ehtinyt vaihtaa asennetta. Ohjaaja oli hörhöistä hörhöin kikkurarahiuksinen sikkurasilmäinen höpöttäjä värikkäissä haaremihousuissa. Ensimmäiseksi hän pyysi meitä valitsemaan huovutusvillatupsuista "sen värisen, joka nyt ehkä tuntuu mahdolliselta juuri nyt koska ei tässä ole kaikkia värejä niin varmaan ei ole sitä ihan oikeaa tämän hetken tunteen ja virran väriä mutta jos mahdollista niin ota joku näistä väreistä jos se tuntuu juuri nyt mahdolliselta tässä hetkessä". Piti todella päättää, että nyt annat tuolle ihmiselle ja hänen viisaudelleen mahdollisuuden etkä päätä etukäteen yhtään mitään. Sitä on rohkeus.
Uskallusta  antaa itsensä vietäväksi ajatuksiin ja rytmeihin, joihin ei itse luultavasti koskaan pääsisi omin neuvoin.

Sessiosta tuli ihana. En päässyt itse aivan ajattelun ytimeen, mutta ryhmässä moni jakoi upeita, koskettavia asioita ja varmasti kaikki saivat jonkinlaista voimaa mukaansa. Eikä haitannut, vaikka ohjaaja perusteli puhettaan vertaamalla meitä ihmisiin, jotka pakenivat dinosauruksia.

Olen aivan varma, että joidenkin tuttujen ja työtovereiden silmissä MINÄ edustan sikkurasilmäisten höpsöjen heimoa. Yritän löytää ylpeyttä roolistani, vaikka mielummin olisinkin rauhallinen ja viisas.

Oma paikka, paras paikka

Koulussa on itsestäänselvää  pyytää oppilaita tekemään töitä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Opekokouksessa ei ole aivan yhtä helppoa muistaa, että erilaiset tavat ajatella ovat avain hedelmälliseen keskusteluun ja innovatiiviseen työskentelyyn. Aineopettajista muodostuva työyhteisö on mielettömän heterogeeninen- meitä on aivan joka junaan. Systeemiälyyn luottava keskustelu vaatii auttamatta osallistujilta uskallusta liikkua poispäin totutusta tehoajattelusta. Siihen on haastavaa päästä hektisen työpäivän päätteeksi kokouksessa, jossa on vimmatusti asiaa ja jo valmiiksi liikaa hiilidioksidia sisäilmassa.

Ilmastonmuutos on käsittämättömän monimutkainen ja kompleksinen ilmiö. Kukaan ei tiedä ja hallitse kaikkea. Kasvavat joukot ihmisiä tutkivat ilmastonmuutoksen eri puolia; on eri tieteenalojen edustajia luonnontieteistä yhteiskuntatieteisiin, taiteilijoita, ympäristökasvattajia, insinöörejä ja maanviljelijöitä. Ratkaisuja haetaan yrityksissä, yliopistoissa ja yhteisöissä.

Transition Town on upea esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun joukko ihmisiä lähtee etsimään omaa ratkaisuaan ja saa muut mukaan. Videolla Sophy Banks kiteyttää hienosti mikä on Transition-ajattelun kauneus. Jos aloitamme paikallisesti kukin omaa yhteisöämme kuunnellen ja sen omat voimavarat löytäen voimme saada mielettömiä muutoksia aikaan ihan kuinka suuressa skaalassa tahansa.

Täytynee aloittaa siitä, että etsii oman paikkansa ja omat voimavaransa. Minä olen töissä koulussa, opetan taidetta enkä ole Tuomas. Minun paikkani ilmastovaikuttajana on juuri tässä ja tällaisena. Voin kehittyä ja oppia, mutta IKIGAI jää taatusti saavuttamatta, jos yritän olla joku muu kuin olen.
Opehuone on täynnä ihmisiä, jotka ovat myös töissä juuri tässä koulussa  ja heistä vain yksi on Tuomas. Heillä on omat ajatuksensa, voimavaransa ja tapansa tarttua maailmaan. Meidän koulu on yksi koulu monien joukossa ja jokaisessa koulussa on opettajia, joista kukaan ei ole täyspäiväisesti ilmastotietielijä, lainsäätäjä, maanviljelijä tai kasvatustieteilijä. Me olemme opettajia ja meidän yhteisömme on koulu.

On aivan turha odottaa, että joku muu osaa tehdä puolestamme polun, joka johtaa parempaan maailmaan. Muut eivät tiedä niitä asioita, jotka ovat meille arkipäivää.  Meidän opettajien täytyy luottaa itseemme ja omaan mielettömän tärkeään rooliimme ilmastovaikuttajina. Meidän täytyy katsoa koulua, työyhteisöä, opettajan työnkuvaa, koulun arkipäivää ja maailmaa ja löytää sellainen tapa toimia, johon me itse uskomme.

Tähän korvaamattoman arvokkaaseen ilmastotyöhön ovat tervetulleita mukaan niin hyssyttelijät, hörhöt kuin meuhkaajatkin, kukin omalla sykkeellään.

"Each place needs to design its own pathway to the future. Because each place knows the soil. 

Knows the people and the community, what skills it's got. "   

Sophy Banks, Transition Town Totnes