Tässä onkin hyvä eli kertomus saarista ja purkkipuhelimista.

Tämän blogin esittelytekstissä lukee; Yläkoulun opettaja etsimässä toivoa ekokriisiin heijaten vallilalaisen idealismin ja korsolaisen teinitodellisuuden välimaastossa. Nyt on sanottava, että termi “heijausliike” ei ole kuvastanut viime aikoja. On ollut kyse enemmänkin epämääräisestä tuhauttavasta lompsimisesta kuin minkäänsortin loogisesta liikehdinnästä. Pysähdyin pohtimaan tilannetta ja kehittelin ajatuksen saaristosta.

Osa parikymmentä vuotta sitten tekemästäni grafiikanvedoksesta. Olen ottanut haparoivia askelia kummallisissa ympäristöissä silloinkin, huomaan.

SAARISTO ILMASTONMUUTOKSEN TAIVAAN ALLA

Ihan kuin olisi suuri saaristo, jolla on yhteinen ilmastonmuutoksesta uhkaavasti tummeneva taivas. Saarilla puhutaan monia kieliä ja toimitaan erilaisten sääntöjen mukaan. Useimpien asukkaat liikkuvat myös viereisillä saarilla eivätkä rajat ja rantaviivat ole aina selkeitä. Minä olen ollut nyt hiukan suunta hukassa enkä ole tuntenut oloani kotoisaksi missään. Olen pomppinut saarelta toiselle jotenkin hädissäni.

Moukat

Joidenkin saarten asukkaat eivät suostu edes katsomaan ylöspäin tummenevalle taivaalle. He toistelevat toisilleen mantroja, jotka eivät pidä paikkaansa ja kieltäytyvät kuulemasta tutkijoita tai näkemästä ilmiselviä merkkejä. Osa porukasta syyttää muita ja osa luottaa ihmekirkastumiseen. Osa ei yksinkertaisesti tiedä mitä taivaalle on tapahtumassa. Näiden saarten asukkaat ovat minusta niin outoa ja pelottavaa sakkia, että välttelen heitä parhaani mukaan. Ikävä kyllä he ovat erittäin äänekkäitä. Huutelevat mielipiteitään ja valeitaan lehtien palstoilla ja kommenttikentissä ja tunkeutuvat väkisin kaikkien muiden elämään. Toivottavasti  oranssihiuksinen moukkien kuningas saadaan jo pian syöstyä vallasta! Se toisi toivoa muille saariston ihmisille, vaikka ikävä tosiasia onkin, että moukkia on ja tulee aina olemaan. Onneksi muuttoliike poispäin saarilta on ilahduttavasti kasvanut viimeaikoina.

Moukkia on helppo syyttää kaikesta, mutta syyttely ei varsinaisesti auta ketään, varsinkaan ilmakehää. Viimeaikoina olen tuntenut raivoa moukkia kohtaan vaikka tiedän, että siitä ei ole mitään hyötyä. Olen päätynyt tuijottamaan moukkien saaren rumaa siluettia sen sijaan, että olisin jättänyt sen omaan arvoonsa ja keskittynyt tutkimaan muiden saarten mahdollisuuksia.

TUTUMMAT SAARET

Minua lähinnä ovat koulusaari, aktivistien saari ja valtasaari.

Aktivistien saari

Aktivistien saari on ylväs ja upea! Siellä ihmiset uskaltavat huutaa ilmoille: maailma on pulassa! On tehtävä jotain!

Aktivistien kieli on vaativaa ja väkevää. Toivominen ei riitä, on toimittava. Tummeneva taivas on otettava huomioon jokaisessa päätöksessä, jokaisessa suunnitelmassa ja jokaisessa instanssissa. NYT HETI!

Aktivistien saaren kuningatar Greta latelee totuuksia rauhallisesti ja varmasti keltaisen sadetakkinsa hupun sisältä eikä kuuntele minkäänlaisia kiemurteluita tai tekosyitä. Ihmiset kulkevat liput liehuen yhtenä rintamana kohti parempaa maailmaa ja korvissa kaikuvat nostattavat laulut.

Aktivistit toivovat, että ihmiset kuulevat kutsun ja liittyvät mukaan. Täällä ymmärretään, että ellei kaikki ryhdy yhdessä tekemään töitä kirkkaamman taivaan puolesta ei meillä ole mahdollisuutta hyvään tulevaisuuteen. Jos minkäänlaiseen.

Yhä useampi kuulee ja ymmärtää. Yhä useampi näkee tumman taivaan juuri siksi, että aktivistien kasvava joukko osoittaa sitä.

Mutta liian monen huomio on vielä saavuttamatta, siksi huuto vain voimistuu. Minä haluan huutaa mukana. Tämä on sieluni saari. Silti olen viime aikoina tuntenut olevani vain vierailija täällä.

Koulusaari

Koulusaari on minulle tuttu ja rakas saari.

Täällä viisaat aikuiset yrittävät parhaansa ja näkevät kyllä saman taivaan kuin aktivistitkin. Hekin haluavat nähdä sen kirkastuvan ja ymmärtävät, että nykyiset toimet eivät riitä. Osa saaren aikuisista jopa asuu aktivistisaarella, mutta heidän on kuitenkin myönnyttävä koulusaaren lakeihin sinne astuessaan.

Koulusaaren aikuiset ovat tottuneet toimimaan oman saarensa periaatteiden mukaisesti eivätkä aina usko omiin voimiinsa. Muutos tuntuu hankalalta ja vaativalta ja joskus lukkoja ei avata, vaikka avaimet olisivat aivan nokan edessä.

Koulusaaren suuret johtajat ovat epämääräisiä, kasvottomia ja erittäin, erittäin hitaita. He laahustavat jossakin menneisyydessä ja jokainen liike pitää harkita tarkkaan. Saaren rakenteet eivät juuri muutu. Noin kymmenen vuoden välein johtajien pyynnöstä koulusaaren aikuiset laativat yhteiset suunnitelmat, joita kaikki sitoutuvat noudattamaan. Vaikka taivas muuttuisi pikimustaksi, näihin suunnitelmiin ei voida kajota. Ilmeisesti koko koulusaaren valtaisi anarkia, jos suunnitelmia ei noudatettaisi juuri siten, kuin ne ovat papereihin kirjoitettu.

Koulusaaren nuoriso ja suuri osa aikuisista kuulee ja näkee aktivistien saarelle. Koska aktivistien kuningatar Greta osaa puhua kielellä, jota nimenomaan nuoret ymmärtävät, on meneillään myllerrys. Tieteilijöiden raportit ja muiden aktivistien viestit ovat muuttuneet yhtäkkiä ymmärrettäväksi. Meidän tulevaisuus, meidän maailma! kaikaa monesta suusta. Tummeneva taivas pelottaa.

Johtajat taas ovat sijoittuneet saaren sille reunalle, josta on mahdollisimman pitkä matka aktivistien saarelle ja mahdollisimman hyvä näkyvyys ja lyhyt loikkaus valtasaarelle.

Yhden saaren monet koulut

Koulusaarella on suuri määrä erilaisia yhteisöjä, joista jokaisen nimi on “koulu”. Ylivoimainen enemmistö suuren saariston asukkaista on viettänyt nuoruutensa koulusaarella ja kuvittelee ymmärtävänsä sen todellisuuden vielä vuosikymmeniä senkin jälkeen kun on muuttanut pois. Koulusaarelta vaaditaan paljon ja kokemusasiantuntijat neuvovat kärkkäästi saarelaisia. Saarelaiset ärsyyntyvät helposti, kun joku ulkopuolinen yrittää kertoa miten asioihin pitäisi saarella suhtautua tai puhuu saaresta muka asiantuntevasti näkemättä sen monimuotoisuutta ja nykyisyyttä.

Myös tällä saarella on omat sankarinsa, idioottiinsa ja laiskottelijansa. Saaren lakien mukaan jokaisen on kerrottava nuorisolle tummenevasta taivaasta. Laki ei kuitenkaan ole aukoton ja koulusaarellakin on joitakin moukkia.

Joidenkin koulujen johtajat pitävät tärkeänä rauhan säilyttämistä ja sääntöjen kunnioittamista. He tekevät saaren yhteisistä suunnitelmista ja tavoitteista tulkintoja, jotka pitävät asiat paikoillaan. He uhkaavat rangaistuksilla niitä, jotka puhuvat aktivistien kielellä, hiljentävät porukan, joka vaatii muutosta ja nyökyttelevät myöntyväisinä, kun mistään mitään tietämättömät ihmiset ehdottavat ratkaisuksi puiden istuttamista ja nuorten hädän teilaamista millä tahansa surkealla tekosyyllä. He pelkäävät lisätyötä ja omiensa suututtamista enemmän kuin tummenevaa taivasta.

Tai sitten heillä on parempaakin tekemistä. On niin kiire tehdä jotakin muuta, että ei ehditä paljon taivaille tuijotella. Ajatellaan, että minähän teen jo työni, miksi tekisin mitään ylimääräistä, ei taivasasiat minulle kuulu. On odotettava johtajien ohjeita. Jos taivas oikeasti tummuisi, johtajat kyllä kertoisivat miten pitää toimia! Sitä ennen ei pysty eikä kannata. Ei, vaikka yhteisön jäsenet voivat huonosti ja merkit maailmanlopusta loistavat kaikkialla.

Yritän muistaa, että suurin osa väestä on noussut rantaan hyvät aikeet mielessä. Meidän saaremme on maailman paras koulusaari ja huonosti toimivissa yhteisöissä on piilossa paljon hyvää. En silti voi käsittää näitä koulusaaren moukkia, jotka tulkitsevat tilanteen ja tehtävänsä näin väärin.

Onneksi jotkut yhteisöt ja niiden johtajatkatsovat taivaalle ja lukevat yhteiset suunnitelmat ymmärtäen, että muutos on elintärkeä. He uskaltavat katsoa omaa kouluaan realistisesti, mutta suuret aikeet ja unelmat mielessä. Kun meillä Ruusuvuoressa kuultiin aktivistisaaren mielenosoituksesta, lähdimme sinne porukalla. Rehtori kirjoitti: “Tässä kiteytyy koulun kaikki mahdollisuudet. Sirpaletiedon sijaan ajattelemaan oppimista ja toimijaksi kasvamista. Tässä täyttyy jokainen laki, asetus ja normi, joka työtämme ohjaa. Jos niin haluaa nähdä. Minä haluan. Kun koulu on tällainen, se ei enää kulje muutoksen perässä, vaan on sen veturi. Pitkään oli toisin. Tällaisesta koulusta olen aina haaveillut, nyt saan olla osaltani mahdollistamassa sitä.”

Valtasaari

Kolmannella saarella asuu joukko ihmisiä, joille en ole tippaakaan kateellinen. He istuvat vallan ja rahakasojen päällä ja ovat rakentaneet koko saarensa sille ajatukselle, että ihmisen tarve kuluttaa, ostaa ja valloittaa on vakio ja kestää ikuisesti. He varastavat häikäilemättömästi muilta, mustaavat surutta taivasta kaikkien kustannuksella  ja kieltäytyvät luopumasta oikeuksistaan piiruakaan. Heidän rahanahneutensa ja valtapelinsä on vastenmielistä ja luotaantyöntävää. He kumartelevat toisilleen niin syvään, että maailmaan näkyy vain päästöjä pöräyttelevä peräakko.

Ilmeisesti jossakin vaiheessa vieressä on ollut erillinen saari, jolla valtasaaren toinen joukko, valitut vallanpitäjät ovat tehneet pyyteetöntä työtä kaikkien ihmisten hyväksi. Rahavuorten pistävä metallinlemu on saastuttanut suuren osan toista saarta ja rantaviiva on pikkuhiljaa muuttunut suoksi. Kahta saarta ei enää erota toisistaan

Urheimmat ja viisaimmat saaren asukkaat pyrkivät edelleen kohti todellista muutosta. He yrittävät pelata saarensa säännöillä niin, että taivas kirkastuu. He yrittävät taistella säilyttäen suuntansa, oikeudentajunsa ja ylväytensä loppuun saakka.

Nämä tämän päivän suuret sankarit puhuvat rahakasoille järkeä. He kuulevat aktivistien ja koulusaaren äänet eivätkä halua kiemurrella kenenkään edessä. He haluavat rakentaa yhdessä ja löytävätkin toisinaan luotoja, joissa kaikki kolme saarta yhdistyvät. Toivotan heille kaikkea mahdollista menestystä työhönsä! Itsestäni ei olisi samaan rooliin.

Myös valtasaaren rahanahneet näkevät pikkuhiljaa taivaan uhkan. Kaikkialla liikehditään. Jotkut haluavat turvata rahavirrat jatkossakin ja jotkut haluavat pysyä vallan kahvassa vaikka valehtelemalla. Jotkut ovat aidosti huolissaan ja pyrkivät tekemään korjausliikkeitä omaan toimntaansa.

Muiden saarten asukkaat tuijottavat syyttävästi tai ihaillen kohti kolmatta saarta. Saarella on mielettömästi valtaa.

Kaikkien saarten asukkaat ymmärtävät, että maailma tarvitsee myös tämän kolmannen saaren. Se on erittäin tärkeä osa saaristoamme, siellä säädetään lait ja päätetään suuret asiat. Ilman sitä vallitsisi anarkia ja kaaos. Valtaapitäviltä odotetaan suuria, sillä heidän päätöstensä vaikutus kaikkien yhteiseen taivaaseen ovat kiistattomat. Loppujen lopuksi juuri heidän saarensa määrää koko taivaasta.

Valtasaari on saarista ainoa, joka pystyy muuttamaan asioita tarpeeksi nopeasti.

HUKASSA

Viime viikolla huomasin rämpiväni saarten välilssä yksin. Kuljin epävarmoin askelin jossakin aktivistien saaren ja koulusaaren välimaastossa enkä tuntenut oikein kuuluvani kumpaankaan.

Aktivistien saarella vieraillessani  tunsin olevani aivan liian löpsy. Puhuin haastattelussakin sanoilla, jotka olivat liian laimeita.  Ärsyynnyin ja puolustin koulusaarta kun joku kritisoi sitä aktivistien vaativalla kielellä.

Koulusaarikaan ei ole tuntunut omalta. Kun kuulin, että naapurikoulussa joku oli saanut mielenosoitukseen osallistumisesta jälki-istuntoa ajattelin, että en tunne koulusaarta lainkaan. Kun kollegat äänestivät mielestäni ilmastotyötä hidastavan päätöksen olin vihainen ja pettynyt. Koulusaari tuntui vieraalta ja omat voimat olemattomilta.

Tunsin yksinäisyyttä tutuimmilla ja rakkaimmilla saarillani, vaikka ympärilläni on upea joukko heitä, jotka totisesti ymmärtävät ja katsovat kanssani samaan suuntaan.

RÄPIKÖINNIN KIRKASTAMA AJATUS

Kuvittelen saarten ylle ja välille purkkipuhelinten verkoston. Naruja risteilee saarilla ja niiden välillä ja purkkeja riittää ihan jokaiseen kohtaan. Moneen purkkiin joku juttelee jo. Ihmiset kuuntelevat toisiaan ja osallistuvat itsekin keskusteluun. Jotkut huutavat kovempaan ääneen painavia sanoja ja toiset vasta keräävät rohkeutta osallistumiseen. Keskusteluun osallistuvien määrä on suoraan verrannollinen taivaan kirkkauteen. Kaikilla puhujilla on sama viesti: Taivaan tummuminen on saatava pysähtymään.

Jokaiselle on oma puhelin eikä sitä tarvitse etsiä kaukaa. Riittää, että pysähtyy juuri siihen, missä vahviten seisoo. Jos paikka tuntuu yksinäiseltä johtuu se siitä, että juuri siihen kohtaan tarvitaan kipeästi uusi ääni.

Ikioma purkkipuhelimeni kädessä huomaan olevani tismalleen oikeassa paikassa ja viimevikkoinen dramaattinen rämpiminen jopa hymyilyttää. Ehkä se olikin tarpeellista. Täytyy uskaltaa etsiä jos meinaa löytää. Yritän muistaa jatkossa, että jos saapas hörppää vettä siihen voi suhtautua vain saappaana, joka hörppäsi vettä. Kuivuu kun kerkeää. Märälläkin saappalla voi jatkaa matkaa eteenpäin. Jos tulee sanottua typerästi tai unohdeltua asioita tai puhuttua väärillä kielillä väärillä saarilla on se vain osa elämää.

Saarten rajat ovat jatkuvassa liikkeessä eikä niitä kannata ylikorostaa. Joskus saaret ovat päällekäin ja joskus taas sumu on niin sakea, ettei ole kertakaikkiaan mitään merkitystä millä saarella sattuu sijaitsemaan.

Olen pitkästä aikaa toiveikas ja iloinen.

Rämpiminen ja epävarmuus ei kirkasta taivasta. Toimeen tarttuminen on ainoa tapa saada muutosta aikaan. Koulusaaren taivas on suuri ja jokainen täältä pois kasvava nuori vie palan sitä mukanaan. Meidän saaremme on käsittämättömän tärkeässä roolissa taivaan kirkastajana, mutta pakka on levällään. Yritämme löytää ratkaisuja kukin omassa yhteisössämme, kiireisinä ja vain lähelle katsoen. Se ei riitä. Emme tee tarpeeksi. Aktivistien saaren kuningatar on oikeassa myös siinä kritiikissä, joka kohdistuu suoraan meihin.

Olen mielettömän onnellinen siitä, että olen töissä juuri tässä koulussa. Täällä etsitään uudenlaista tapaa tarttua maailmaan ja tuodaan sitä konkreettisesti koulun rakenteisiin. Suunnitteilla on koulujen välistä yhteistyötä ja opintokonaisuuksia, kokonainen ajattelun murros. Radikaalista toivosta voi puhua kahvipöydässä vaikka päivittäin ja on tilaa unelmoida.

Meillä ei pyritä pelkästään kirkastamaan taivasta koulusaaren yläpuolella, vaan koko kouluun, sen sisälle ja jokaiseen nurkkaan halutaan raikkaampaa ilmaa. Aktivistien saaren huuto kuullaan selkeänä eikä se ole pelkästään painostavaa ja vaativaa, vaan se avaa uusia mahdollisuuksia katsoa omaa saartamme ja kouluamme ja elämää täällä. Tummenevan taivaan myötä kouluun tarvitaan uudenlaista ajattelua eikä se pelota meitä. Sehän tekee saaren elämästä kiinnostavaa ja täällä työskentelevien aikuisten olemisesta jopa helpompaa!

Minun paikkani ilmastovaikuttajana sijaitsee juuri tässä, Ruusuvuoren koulussa Vantaan Korsossa. Täältä käsin voin liittyä purkkipuhelinten verkostoon omalla äänelläni, ylpeästi opettajana, aktivistina, ihmisenä, kuuntelijana, puhujana ja rakentajana.

Ensimmäiseksi ryhdyn tutkimaan mikä koulusaaren sisäistä purkkipuhelinverkostoa oikein vaivaa. MIksi meistä moni tuntee katsovansa tummaa taivasta yksin, vaikka purkkipuhelimia olisi tarjolla ihan jokaiselle ja niistä kuuluu ystävällisiä ääniä? Huutelen omaan purkkiini ja odotan malttamattomana vastaako joku.

Tässä on hyvä olla ja rakentaa maailmaa yhdessä muiden kanssa.  

Tyttäreni teki noin kymmenvuotiaana tämän pienen puisen taulun minulle lahjaksi. Siinä on mehiläissyöjiä, koska olin niitä ihaillut luontodokumentissa. Luen tekstin kulmasta ihan joka aamu. "Luota itseesi". Viisas lapsi.