Kallen kanssa maailmassa

Sain toimia Könkkölän Kallen avustajana parin vuoden ajan vuosikymmeniä sitten. Kalle oli silloin Maailman vammaisliikkeen puheenjohtaja (monen muun toimensa ohella) ja minä parikymppinen taideopiskelija. Reissasimme ympäri maailmaa pitkälti kaksin. Minun tehtäväni oli olla fyysinen varjo. Kiskoin hengityskonetta, nostin pyörätuolia ja miestä itseään, ojentelin papereita ja olin muutenkin ne lihakset, jotka Kallelta puuttuivat.

Vaikka olin avustaja jaksoi Kalle keskustella, vitsailla  ja jakaa kuolemattomia lausahduksiaan myös minulle. Välillemme kehkeytyi kaunis suhde, jossa fyysisesti voimakas ja henkisesti vahva tukivat toinen toistaan. Minä nostin, Kalle selitti. Kyselin paljon ja Kalle vastasi aina -eikä koskaan alentuvasti tai moittien. Pidin matkoista invataksissa tai metrossa kaksin, sillä silloin sain jutella Kallen kanssa yksinoikeudella.

Olen alkanut käsittää vasta viime aikoina miten mielettömästi opin ja miten paljon Kallen ajattelutapa on minuun vaikuttanut. Siksi kirjoitan tämän tekstin; kiittääkseni Kallea ja järjestelläkseni omia ajatuksiani. Tuntuu hurjalta laittaa sitaatteja Kallen suuhun näin pitkän ajan jälkeen, mutta muistikuvat ovat vahvoja.

Kuvassa olemme Japanissa ja minulla saattaa olla nälkä... Kallen vaimo Maija oli tällä reissulla mukana ja ottaa punaisessa hameessa valokuvaa jalkakäytävän opasteista. Maija oli näkövammainen, mutta se ei estänyt häntä toimimasta arkkitehtinä eikä elämästä monipuolista elämää. Sisukas, älykäs, vahva nainen, jota ihailin- vaikka välillä ottikin päähän kuvan ottamisen hitaus tai mustikkapiirakan leipomisesta syntyvä armoton sotku.

REISSUSSA

Kalle matkusti milloin minnekin eikä koskaan tiennyt  etukäteen minkälaisia haasteita tulisi vastaan. Epäilemättä jonkinlaisia, se kuului kuvioon. Ongelmat olivat usein varsin monitahoisia ja ajatuksia herättäviä.

Esimerkiksi;

Pariisilaisella torilla hyväntahtoiset herrasmiehet kuskasivat Kallen tuoleineen portaat ylös ennen kuin meistä kumpikaan ehti sanoa sanaakaan. Olimme pahaa aavistamatta vain ihmetelleet mihin suuntaan pitäisi edetä ja herrat olivat tulkinneet meidän olevan avun tarpeessa. Kalle puristi hengenvaarallisessa kyydissä tuolinsa käsinojia kauhun vallassa ja minä yritin kehnolla ranskallani huutaa miehiä pysähtymään samalla rynnien portaita ylös kantaen painavaa hengityskonetta sylissäni kuin kulmikasta lasta. Leveät hymyt hyytyivät nyrpeäksi olankohautteluksi  ja suppusuiseksi ranskankieliseksi moitemutinaksi, kun meillä ei ollutkaan tarjota minkäänsortin kiitollisuutta palkaksi sankaruudesta. “Rappuset on ihmisen keksintöä”, sanoi Kalle kiukkuisesti. “Ihmiset voivat tehdä uusia keksintöjä ja muuttaa asioita, jos niin haluavat. Liuska on sitä varten, että ihmiset voivat mennä sinne minne  itse haluavat.”

Ukrainassa ajauduimme jotenkin keskelle messusta purkautuvaa kansaa ja kastuimme märiksi päällemme vihmotusta pyhästä vedestä. Ympärillämme rukoiltiin vammaisparan paranemisen puolesta ja osoitettiin juuri sellaista säälin ja oletetun surkean elämän voivottelun sekamelskaa, jota vastaan Kalle taisteli päivittäin. “Kukaan ei voi toisen puolesta automaattisesti päättää mitä onni on. Kaikki haluavat olla onnellisia, mutta kuka on päättänyt, että onnellisuuteen tarvitaan toimivat jalat?  Ennakkoluulot ovat ihmisten keksintöä."

Bosniassa sota oli päättynyt vain vuotta aikaisemmin kun matkustimme suhteellisen sekavissa tunnelmissa pakettiauton peräkontissa läpi alueiden, joissa autoja kaapattiin edelleen usein. Kyydissä oli yksi serbi, yksi muslimi ja yksi kroatti, kaikki vammaisaktivisteja ja ystävyksiä sodasta huolimatta. He toimivat isäntinä meille kolmelle suomalaiselle. Yksi matkalaisista oli umpisokea, yksi täysin sähköstä riippuvainen lihassairas eikä ollut sellaista kieltä, jota jokainen olisi ymmärtänyt. Kidnappauksen tai ryöstön uhka oli aito. Suunnittelin mielessäni miten nopeasti saisin napattua edes osan elintärkeistä laitteista mukaani ja miten vakuutettua, että menen sinne minne Kallekin eikä hengityskonetta kannata varastaa, jos huonosti kävisi.  Kuski soitti uudestaan ja uudestaan kasetilta “Buona sera, signorina” tunnelman nostattamiseksi. Ajattelin, että yhteinen tavoite ja päämäärä on uskomattoman voimallinen asia ja unelmoin, että yhtenä päivänä minäkin tunnen jonkun asian yhtä paljon omakseni kuin Kalle omansa.

Meksikon epäonnisella matkalla petti tekniikka. Ensin halkesi hengityskoneesta kupu ja näytti jo siltä, että Kalle joutuisi pitämään puheensa monisatapäiselle yleisölle ilman konettaan. Se oli paha paikka.  Konetta tarvittaisiin ennen yötä jo ihan hengenlähdön uhallakin. Juoksin ympäri jättiläismäistä rakennusta yrittäen ratkaista ongelmaa ja löysin lopulta remonttimiehet ja heidän silikonipyssynsä. Mahtoivat ihmetellä punanaamaista vaaleaverikköä, joka korjasi hengästyneenä muoviosan ja säntäsi samantien eteenpäin. Kuivasin silikonin diaprojektorin poistoilmassa ja ehdin juuri ja juuri kokoamaan masiinan ennen puhetta. Seuraavana päivänä katosi pyörätuolista osa. Kallen opastuksella sain sähköt taas toimimaan, mutta viritelmä ei ollut täydellinen. Välillä jouduin työntämään tuolia eikä tilanteessa uuvuttanut tuolin raskaus vaan tietoisuus siitä miten paljon Kalleen vaikutti se, ettei hän voinut liikkua paikasta toiseen itse. Tuntui, että hän kutistui ihan fyysisestikin.

Reissasimme ympäri maailmaa, väistelimme portaita ja kuljimme julkisilla aina, kun se oli mahdollista. Korjasin ramppeja ja hissejä (!!) ja opastin bussikuskeja ja paikallisia apujoukkoja. Jännitin joka päivä minkälaisella autolla mahtaisimme liikkua ja minkälaisia vessoja tulisi vastaan ja miten meihin suhtauduttaisiin- joutuisinko selittämään tarjoilijalle, että Kalle voi kyllä tilata ihan itse ruokansa eikä tarvitse siihen lupaani tai luulisiko taas joku minua sairaanhoitajaksi ja pyytäisi katsomaan ihottumaansa. Pian opin, että suhtautumista oli mahdoton ennakoida tai hallita- niin villejä tulkintoja tuli vastaan. Filippiineillä nuori mies luuli, että olen Kallen maksettu nainen. “He must be very rich” hän tuumasi huokaisten ja jollain tapaa kai flirtaten. “I get paid by the state” sanoin ja vinkkasin silmää- ehkä ei olisi kannattanut, sillä järkytys miehen kasvoilla oli unohtumaton kun hän yritti käsittää kuulemaansa ja kuvitella vammaisten asemaa maassamme kaukana Pohjolassa.  

Opin nukkumaan ja syömään aina, kun siihen on mahdollisuus ja etsin esteettömiä kulkureittejä katseellani vapaa-ajallakin. Välillä- loppua kohden yhä useammin- olin umpiväsynyt ja kypsynyt koko hommaan, välillä taas innoissani ja kiitollinen.  Kättelin pokkana YK;n pääsihteerin, entisen presidentin, kehitysmaiden köyhät, New Yorkin hyperriikkaat ja sadat tai tuhannet muut tapaamamme ihmiset. Joskus kättelyyn nousi jalka, koska käsiä ei ollut ja joskus riitti katse, koska mikään muu osa kehosta ei liikkunut. Tapasin mielettömän määrän erilaisia ihmisiä ja pääsin näkemään maailmaa sellaisesta vinkkelistä, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan.

MALTTIA JA BARRIKADEJA

Loppumattomista käytännön haasteista ja ihmisten erilaisista elämänkohtaloista huolimatta suurimman vaikutuksen minuun teki se taito, sisäinen voima ja jääräpäisyys, jolla Kalle asiaansa ajoi.

Joskus Kalle näytti yksinäiseltä, kun hän jälleen nosti itsestäänselvän asian ilmoille keskellä päättäjiä, jotka tuntuivat edelleen olevan aivan pihalla. Turhautuminen oli ilmiselvää varsinkin terveydenhoidon ammattilaisten keskellä tai muualla, missä joku  muu muka tiesi vammaisten asiat paremmin kuin vammaiset itse. Politiikassakin asiat liikkuivat tuskallisen hitaasti eteenpäin.

Kun ihmettelin Kallen malttia ja rauhallisuutta tällaisissa tilanteisssa selitti hän, että maailma ei ole vielä valmis. Siinä on hyvätkin puolensa, koska keskeneräisyys mahdollistaa muutoksen. Kaikki ihmiset ovat omissa vaiheissaan muutoksen edessä eikä vauhtia voi pakottaa sen nopeammaksi kuin se on.

Joskus Kalle suuttui. Silloin alkoi tapahtua nopeasti ja näyttävästi.  Jos maailma tarvitsi herätyshuutoa lähti ryhmittymä “Rammat Pantterit” liikkeelle protestoimaan. Yksi ensimmäisistä työtehtävistäni oli auttaa ryhmää vammaisia kahlitsemaan itsensä KELAn konttoriin vaatimaan oikeutta ja huomiota kuntoutustukeen liittyen. Kahleet viriteltiin jo Kynnyksen toimistolla valmiiksi enkä unohda matkaa kohti Kampin Kelaa.  Käännyin katsomaan taakseni. Kadulla eteni päättäväisin ilmein todellinen “ryhmä rämä”; pyörätuoleja, kainalosauvoja, opaskoiria ja sokea pappi, jonka virka-asun sepaluksesta oli jäänyt epähuomiossa roikkumaan pätkä kettinkiä kaiken kansan ihmeteltäväksi.

Kallen yhdistelmä malttia ja barrikadeja näytti toimivan vaihtelevalla menestyksellä. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten hän juuri perustamassa säätiötä, jonka nimeksi tuli Abilis. Kävimme ties minkälaisissa pilvenpiirtäjätoimistoissa anomassa rahaa, jolla tuettaisiin  vammaisten omia työllistymisprojekteja kehitysmaissa.

Näytti siltä, että raharikkaat eivät oikein innostuneet ajatuksesta antaa minilainoja pyörätuolipajoille tai muille vammaisten omille projekteille jossakin kaukana slummeissa ja maaseudulla. Muistan yhden kertoneen, että heillä tuetaan mieluummin suuria sairaaloita tai muita laitoksia, joissa vammaiset voisivat elää “hyvää elämää” (ja jotka voitaisiin nimetä prameasti lahjoittajan mukaan, epäilen). Kalle selitti uudelleen ja uudelleen ja monesti turhaan.

Joku kuitenkin kuuli, sillä kävin juuri äsken katsomassa mitä Abilikselle mahtaa kuulua. Työntekijöitä on nyt kymmenen ja tuettavia projekteja satoja. Abilis, joka silloin 20 vuotta sitten oli juuri ja juuri olemassa, lahjoittaa vuosittain yli  2 miljoonaa euroa juuri sellaisille projekteille, joiden Kalle uskoi muuttavan koko maailman. Ja niin ne tekevätkin!

Rammat Pantterit barrikadeilla ja tukala tilanne japanilaisessa apteekissa

KADEHDITTAVIA TAITOJA JA VOIMAVAROJA

Kalle sukkuloi erilaisten yhteisöjen  välillä suvereenisti ja tuntui osaavan niiden kaikkien kielen. Kuuntelin kymmenet ja sadat kerrat miten hän uskomattomalla tavalla löysi asiansa ytimeen oli kuuntelijana sitten yksittäinen raharikas Amerikassa, kaupunginvaltuuston suuri sali Helsingissä  tai slummin asukkaat Nicaraguassa. Kalle saattoi selittää asiansa aivan konkreettisesti hissipuheena kahdessa minuutissa tai puhua loputtoman pitkään. Hän jaksoi toistaa samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Opin, että kivatkin tyypit voivat toisinaan olla väärässä, mutta viisaimmat ja arvostetuimmat ovat valmiita oppimaan korkeallakin iällä. Toisaalta myös charmantit ja älykkäät ihmiset saattavat olla pohjimmiltaan ilkeitä ja pahansuopia. On tärkeää erottaa nämä kaksi toisistaan;  pahansuovat älykkäät ja väärässä olevat viisaat ja keskittyä jälkimmäisiin.

Kalle oli verkostoitumisen mestari ja jaksoi iloita siitä, että maailman kaikista kolkista löytyi hengenheimolaisia. Hän ei ollut maailman ainoa vammainen poliitikko eikä ainoa,  joka harrasti puutarhanhoitoa ja kalastusta pyörätuolista käsin. Reissuilla Kalle kavereineen istui ravintoloissa ja ihmisten keittiöissä pitkään keskustelemassa, nauramassa ja joskus myös herkistymässä. Minun tehtäväni oli olla jossakin lähettyvillä muttei kuitenkaan läsnä. Toivon siinä torkkuessani, ja puheen sorinaa kuunnellessani, että yhtenä päivänä minullakin on laaja kansainvälinen verkosto ystäviä ja kavereita.

Joskus näin, miten Kallen koko olemus keräsi latausta tulevaa varten. Kun jossakin maailman kolkassa joku pieni ryhmä vammaisia kuunteli ja näki omat mahdollisuutensa syttyi koko mies sädehtimään. Alkoi tapahtumaan uskomattomia asioita. Ihmiset tarttuivat omaan elämäänsä ja alkoivat ohjailla sitä.

YHTEYS MUUTTUU NÄKYMÄTTÖMÄKSI

Yhteytemme Kallen kanssa tuntui katkeavan, kun lopetin työt ja jatkoin elämääni eteenpäin. Näimme sattumalta ratikassa silloin tällöin, muttemme muuten pitäneet yhteyttä. Viime syksynä luin lehdestä suru-uutisen. Kalle oli kuollut sairaalassa elettyään yli kuusikymmentä vuotta pidempään kuin lääkärit alunperin arvioivat.

Vaikka monelle tulee edelleen mieleen Kallesta eduskuntatalon rampit, invavessat ja muut vammaisten elämää ihan käytännössä helpottavat asiat minä näen hänen voimansa suurimmillaan jossain muualla.

Kalle halusi saada aikaan muutosta, joka lähtee liikkeelle ihmisten sisältä päin. On kyse asenteista, ennakkoluulojen rikkomisesta ja joskus kokonaisten kulttuurien sisälle vuosisatojen aikana rakentuneiden vahvojen oletusten ravistelusta. Muutos on hidasta ja usein näkymätöntä. On vain luotettava siihen, että ihmisen sisällä lähtee tapahtumaan jotakin, joka myöhemmin tulee näkyväksi- jos on tullakseen.

Samaan aikaan on vaadittava päättäjiltä toimia, jotka eivät toista vanhoja virheitä vaan tekevät uudenlaisen hyvän näkyväksi ja todeksi. Eikä koskaan saa antaa periksi.

Kiitos Kalle kaikesta. Kuulen äänesi usein varsinkin silloin, kun täällä ilmastokriisin ja koulun välimaastossa tulee vastaan hankalia paikkoja. “Se on ihmisten keksintöä, joten sen voi muuttaa”, sanot, ja kehotat yltiöpäisellä optimistisuudellasi; “Unelmoi jostakin mahdottomasta, jonakin päivänä se voi olla mahdollista. Maailma ei ole vielä valmis.”

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Aikaa Kallen kanssa muistellessan luin uudestaan Heini Sarasteen hienot kirjat "Huoneekseni tuli maailma" ja "Mikä ihana elämä". Suosittelen lämpimästi, niissä kuuluu Kallen kauneus.

Hugo Simberg; Tonttukuningas nukkuu. Kuvalähde: wikimedia