Oh shit- OU JEAH! Tympeästä savusta nousikin idea.

Amazon palaa.
Tytär tuli varmistamaan ihmeissään olenko edes kuullut koko aiheesta, niin hiljaa olin ollut. En ole jaksanut heilahtaa. Se on palanut jo niin hirveän kauan. Palmuöljy, tupakka, eläinten rehu, älyttömät lait, epäreiluus, riisto, näköalattomuus, rahanhneus, painajainen, voimattomuus, jatkuva tuho, yksi tai kolme tai kuusi jalkapallokentällistä ikiaikaista sademetsää minuutissa, riippuen laskijasta ja laskutavasta. Niin kauan kuin muistan.

Tällä kertaa sama tuho sai uuden muodon. Savu luikersi someen saakka ja ylitti uutiskynnykset. Keräyksiin lahjoitetaan rahaa, presidenttiä painostetaan, brasilialaista lihaa vaaditaan pois kauppojen hyllyiltä, some ehdottaa viestipohjia ja tekee päättäjiin vaikuttamisen helpoksi.
Maailma näyttää käyvän läpi yhtä yhteistä "Oh Shit!"- momenttia. Se tosiaan katoaa. Sitä ei saa takaisin. Se on meidän syy. Meidän täytyy tehdä jotain! TEHDÄÄN JOTAIN!

Lähetän Gretalle terveisiä purjeveneeseen jonnekin Atlantille; no nyt se talo sitten palaa ja ainakin hetken maailma panikoi. Hurraa.
Paitsi ettei yhtään hurraa. Tietenkään. Amazon palaa.

Oh Shit-momentin momentum

Ajattelen oppilaita.Vaikka oma ensimmäinen Oh Shit- momenttini meni jo, heille tämä lienee uutta. Jos minun someni on täynnä uutisia metsäpalosta niin eiköhän heidänkin ole. Miten hämmentävää mahtaakaan olla se, että maapallo palaa, mutta koulussa päivät etenevät kuin aina? Mitähän oppilaat mahtavat ajatella. Ehkä joku huokaa helpotuksesta; ei se olekaan varmaan vakavaa, kun koulussa ei mitään aiheesta puhuta. Ehkä jonkun mielessä ajatus "ei niitä kuitenkaan edes kiinnosta meidän tulevaisuus" saa viimeisenkin todistuksen. Jonkun mielestä koulu saattaa edustaa jotakin rinnakkaistodellisuutta erossa oikeasta maailmasta.
Ei hyvältä kuullosta.
Joissain kouluissa joillain tunneilla joissakin oppiaineissa tehdään varmaan toisin ja asiaa käsitellään. Toivon ainakin niin.

Ajattelen myös opettajia. Jos minun on vaikea löytää tapaa lähteä keskustelemaan aiheesta omien oppilaideni kanssa niin jotakin samansuuntaista kokee luultavasti moni. Olen jopa harjoitellut. Taas on meneillään kuutosluokkalaisten kurssi, jonka nimi on Sademetsä. Sen koko sisältö liittyy sademetsiin ja niiden suojeluun; kansalaisaktivismiin, luonnon moninaisuuteen ja maailman ihmeellisyyteen. Ja silti; mistä ihmeestä pitäisi aloittaa? Mitkä ovat oikeat sanat? Millä ajalla etsin luotettavat uutislähteet ja vieläpä suomeksi? En edes haluaisi lukea koko metsäpalosta yhtään mitään, vaikka varmaan pitäisi.

Jos mistään mitään tiedän näitä Oh Shit-hetkiä on luvassa jatkossakin. Useita ja monenlaisia. Koulun pitäisi osata reagoida niihin. Ottaa ihmisten epäuskoinen hämmennys ja pelko todesta ja päästä kääntämään tunteet positiiviseksi toiminnaksi ilman, että joka kerta on käytävä läpi paniikki. Tarvitsemme apua. Hyvin nopeasti nimittäin käy niin, että opettajakin väsyy yrittämään ja oppii antamaan tilanteiden vain luisua ohi. Se on pelottava ajatus ja minulle jo tuttu.

Verkostot apuun

Kirjoitan illalla myöhään WWF- opehuoneeseen facebookiin ehdotuksen. Olisi älyttömän hyvä, jos tänne tai jonnekin muualle tulisi nopeasti kerättyä linkkejä koskien akuutteja huolenaiheita...

Ehdotukseni saa ihanasti liikehdintää aikaan. Vajaassa vuorokaudessa syntyy han konkreettisiakin ehdotuksia. Mukana kommentoimassa on huippunimiä ympäristökasvatuksen kentältä ja näyttää hyvältä. Netistä voisi löytyä akuuteissa tilanteissa ammattilaisten keräämä repullinen luotettavaa ja pohdittua materiaalia, jonka avulla opettaja voi lähteä purkamaan oppilaiden huolta ja tarttua toimeen. Hurraa!

Silti harmittaa. Epäilen vahvasti, että on syntymässä jälleen uusi upea materiaali, joka ei päädy koulun käyttöön. Myös kommenttikentässä tuumataan, että hikisin kohta on saada koulut käyttämään tehtyä materiaalia. Hämmästelen tätä hankaluutta ja nihkeyttä. Kaikilla on kuitenkin sama tavoite ja hyvä aikomus. Luulisi olevan yksinkertaista yhdistää tahtotilat ja saada muutosta aikaan.
Miksi niin ei käy?
Olisi aika epäreilua lähteä syyttämään pelkästään joko materiaalia, joka ei löydä tietään kouluun  tai koulua, joka ei kykene ottamaan sitä vastaan. Vika on systeemissä itsessään. Se täytyy muuttaa (terveisiä taas Gretalle!).

Ongelmallinen lahja

Me yritämme jatkuvasti aukoa ovia samoilla keinoilla; koulun ulkopuolinen taho kehittelee asiantuntemustaan käyttäen lahjan; mahtavan materiaalin, pelin, elokuvan, tehtäväpaketin, näyttelyn, kirjoitussarjan, keskusteluoppaan, terapiatilan, symposiumin, mallin... ja koulun ovi pysyy kiinni. Tarjottua lahjaa ei oteta vastaan. Syntyy epäilys; toimiikohan tämä? Millä ajalla tutkin sitä etukäteen? Sopiiko se juuri minun opetukseeni? Viekö se liikaa aikaa? Kenelle se kuuluu? Voinko päättää tästä itse? Entä OPS? Entä tuntisuunnitelmat? On helpompi jättää kokeilematta ja jatkaa samaa rataa kuin ennenkin.

Opettajia pyydetään kyllä mukaan tekemään; kommentoimaan ja kysymään näitä samoja kysymyksiä jo materiaalin tekovaiheessa, jotta ovi aukeaisi helpommin. Mutta lähes poikkeuksetta (ainakin omalla kohdallani) työ pitäisi tehdä palkatta, oman työn ohella. Oppilaitakin osallistetaan. Heiltä pyydetään kommentteja pilotointivaiheessa tai ideoita jo alkuvaiheessa, mutta oikeasti ideointiprosessiin ei käytetä kunnolla aikaa.
Jos materiaaliin liittyy myös kouluvierailut saattaa se päästä helpommin koulun ovista sisään. Silloin ongelmana on kertaluontoisuus. Parikymmentä oppilasta saattaa saada upean oppimiskokemuksen, mutta onko koululla oikeasti mahdollisuuksia jatkaa toimintaa omin voimin?

Koulun ulkopuolisen tahojen materiaalit ja hyvät aikomukset törmäävät koulun seinään siksi, että ne eivät sellaisinaan mahdu kouluun. Koulu taas ei ehdi mukaan tekemään yhteistyötä ulkopuolisten tahojen kanssa, koska sen omat käytänteet estävät liikehdinnän. Ulkopuolinen taho haluaa varmaankin kunnioittaa koulua eikä tohdi kauheasti kyseenalaistaa. Tämä onkin melko viisasta, sillä syyllistäminen on huono tapa saada muutosta aikaan kutsumusammattilaisten keskuudessa. Täällä pinnistellään jo niin paljon kuin pystytään (tai no, ne pinnistelee, jotka pinnistelee... ja ovat taipuvaisempia syyllistymään kuin ne, jotka eivät pinnistele).

Koulun sisällä taas ollaan jumissa aikatauluissa, rutiineissa ja satojen ihmisten liikuttelemisessa edes jollain tavalla annettujen resurssien puitteissa. Suuremmat liikehdinnät tulevat usein annettuina ylhäältäpäin, kunta- tai kaupunkitasolta. Siellä päätetään strategiat ja teemat, joita koko porukan on tarkoitus seurata vuosittain.
Meillä on tekemistä ihan siinä, että kaikkien päät pysyvät jollain tapaa pinnan yläpuolella- harvemmin on aikaa ja tilaa uusien kuviokelluntamuuvien kokeilemiseen, vaikka ne olisi kuinka loppuun saakka hiottujaja vaikka osa porukasta on jo täysin turhautunut polkemaan muiden tahdissa paikallaan. Myös ilmastokasvatuksessa ja ongelmanratkaisussa on tarve eriyttää ylöspäin.

Me pystymme paljon parempaan. Pitää painaa jarrua ja katsoa kokonaisuutta.

Villi idea: 

Mitä jos keskitytään hetki miettimään eri osasten sijaan kokonaisuutta. Lakataan tarjoilemasta lahjoja ja kieltäytymästä niistä. Katetaan pöytä uusiksi, rohkeasti yhdessä, aivan alusta saakka. Otetaan mukaan myös heidät, jotka päättävät resursseista ja strategioista ja heidät, jotka ovat valmiita toimimaan esimerkkeinä. Ei yritetä muuttaa kaikkea kerralla ettei ovi pamahda nenän edestä taas kiinni. Aloitetaan pienestä, mutta harkiten. Kohdataan tuulikaapissa ja järjestetäänkin bileet siellä!

Kas! Meillähän onkin jo pilotti!

Olen kesän ja syksyn aikana puskenut kasaan tapahtumaa, jossa tartutaan erityisen viheliäiseen ongelmaan. Järjestämme Helsinki Think Companyn ja LUOMUS- luonnontieteellisen keskusmuseon kanssa nelipäiväisen oppimistapahtuman, johon osallistuu paitsi viitisenkymmentä aktiivioppilasta eri kouluista (bondailua, verkostoitumista ja oppimista) myös eri alojen aikuisia ammattilaisia (en voi ihan vielä julkaista koko komeaa listaa, mutta lupaan sen olevan vaikuttava). Idea on sinänsa "vanha tuttu hackathon"- lähdemme yhdessä etsimään ratkaisua ongelmaan, joka on niin systeeminen, kompleksinen ja viheliäinen, että yksikään ihminen, yhteisö, koulu, säätiö tai muu taho ei yksin sitä ratkaise.
Vaikka seuraamme pitkälti jo olemassaolevaa kaavaa on alkamassa aivan uudenlainen ilmastokasvatuksellinen megaloikkaus kohti parempaa. Olen aivan mielettömän innoissani ja hämmästynyt siitä miten moni taho on lähtenyt mukaan tekemään ja miten kepeällä organisaatiolla homma on hoitunut. Kerron yksityiskohdista myöhemmin lisää jahka viimeisetkin palaset loksahtavat paikoilleen.

Pienin säädöin paljon paremmaksi

Mitä jos tällainen ongelmanratkaisupinnistys olisikin osa jokaista kouluvuotta? Maailma on täynnä viheliäisiä ongelmia, jotka liittyvät suurelta osin myös kouluun. Sen sijaan, että yritämme ratkaista niitä vanhoin keinoin, kokeillaanko uutta? Kerätään kasaan eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä ja istutaan alas miettimään. Ei oleteta valmiiksi mitään muuta kuin yhteinen kiinnostus ja ongelma. Sen jälkeen etsitään ratkaisua kunnioittavasti, monenlaista asiantuntijuutta kuunnellen ja keskittyen myös konkreettiseen ratkaisuun. Vuoden 2020 ongelma voisi olla juurikin tämä koulun kykenemättömyys tarttua akuutteihin, nuoria ja koko maailmaa ravistaviin tapahtumiin.

Mukaan tarvitaan laaja edustus koulumaailmasta (nuoret, ope-opiskelija, ope, reksi, reksin pomo, reksin pomon pomo, ... ministeri? OAJ?), koulun ulkopuolisia asiantuntijoita (ilmastokasvattaja, käyttäytymistieteilijä,  ympäristöosaaja, aktivisti, filosofi, teknologian osaaja....) ja ihmisiä pitämään pakka kasassa (hackathon-ammattilaisia, kasvattajia). Voi kuulostaa suurelta ponnistukselta, mutta taitavalla pohjatyöllä ja lupauksella jatkuvuudesta moni kyllä lähtisi mukaan. Jotkut kertaluontoisesti ja jotkut pysyvänä osana toistuvaa rakennetta. Näkyvyydestä ja tiedottamisesti pitäisi pitää hyvää huolta niin, että lopulta kaikki tietäisi tapahtumasta (jolloin se toisi toivoa monen elämään jo sellaisenaan) ja olisi kunnia-asia päästä mukaan.

Tapahtuma olisi osa koulutyötä ja osallistujien palkallista työtä. Mukaan voisi lähteä  aluksi vaikka eräs huikea koulualue Koillis-Vantaalta (olemme oikeastaan jo matkalla <3 ) ja muutama muu toimija. Tapahtuman pitäisi olla paitsi innostava, toivorikas ja merkityksellinen myös konkreettiseen ratkaisuun ja jatkuvuuteen nojaava. Eikä haittaisi, jos siihen liittyisi myös opettajien ja muiden aikuisten bondailua tukeva tapahtuma... Mutta mitään yötäpäivää-seminaaria en lähtisi järjestämään, jotta monenlaiset opettajat ja muut ihmiset pääsevät mukaan. Kouluviikolla, ke-pe, klo 9-15 esimerkiksi Helsingin Tiedekulmassa. Osana vuosittaisia rutiineja, eikä liikaa ketään rasittaen. Ei kuulosta ylivoimaiselta eikä edes kalliillta.

Vaikka mitään mielettömän mullistavaa ei tapahtuisikaan eikä kaikki maailman ongelmat tulisi ratkaistua kerralla, olisi tapahtuma arvokas. Ongelmat tulisivat ensinnäkin näkyviksi- jo se olisi voitto. Erilaiset toimijat kohtaisivat ja syntyisi lisää ymmärrystä. Ratkaisuksi voisi muodostua jotakin aivan erilaista kuin mihin me aikuiset  omien alojemme asiantuntijat ikinä päätyisimme yksin ja voisimme saada uutta potkua omaan ajatteluumme. Nuorten ääni tulisi monipäiväisen session aikana esiin aidosti ja osallistujien kannalta tapahtuman ilmastokasvatuksellinen arvo olisi korvaamaton. Siinä sitä istuttaisiin yhdessä muiden kanssa korjaamassa maailmassa olevaa virhettä. Sitten mentäisiin takaisin omaan kouluun ja ryhdyttäisiin tekemään muutosta todeksi. Ovet olisvat jo valmiiksi auki.

Mistä sitä tietää. Ehkä seuraavan suuren Oh Shit!- aallon noustua meillä olisikin netissä verkosto; ammattilaiset kasaavat materiaalit ja lähteet, opettajat ja nuoret saavat viestin ja lähtevät omissa kouluissaan liikkeelle ja kymmenet tuhannet nuoret ja lapset saavat mahdollisuuden tunnistaa omat tunteensa ja lähteä purkamaan niitä positiivisen toiminnan kautta. Seuraavat sukupolvet koulutettaisiin mukaan toimintaan isompien toimesta ja välillä pidettäisiin juhlia; suuria sankarijuhlia ja pieniä kikatusjuhlia siksi, että tämä maailma on kuitenkin kaunis ja meidän oma. Ja asioille voi kuin voikin tehdä jotain, myös koulussa.

Kuvassa esimerkki siitä, miten pienin liikkein voi syntyä suurta. Joku oli käynyt teippaamassa ratikkapysäkin katokseen oman viestinsä näkyviin. Tarvittiin tahto, uskallus, puuvärit, printteri ja teippiä. Ja luultavasti aikuinen, joka tajuaa.