Peruskoulun huuto ja hiljaisuus

Ilmastolakosta tuli kohdallani hiukan erilainen. Odotin pääsyä työterveyshoitajalle ja katselin nuorten kerääntymistä Eduskuntatalon portaille aulan jättiläistelkkarista. Harmittelin flunssaani, joka ei ottanut parantuakseen sitten millään. Olin ollut sairaana jo viikon.

Hoitaja kysyi yksinkertaisen kysymyksen: "Oletko väsynyt?" Sisältä nousi yllättäen täysin hallitsematon aalto eikä itkusta meinannut tulla loppua millään. Olen. Olen väsynyt. Väsynyt vastuuseen, säikähtäneisiin silmiin, avuttomuuteen, pieniin askeliin ja lähestyvään maailman loppuun. Ennen kaikkea olen väsynyt tähän työmäärään- aina ilmestyy uusi mahtava hanke tai projekti, jota pitäisi kommentoida, edistää ja tarkentaa. Niitä ilmestyy loputtomasti, joko omasta päästäni tai muiden. Senhän pitäisi olla hyvä asia! Ja vielä jostain ilmestyy tilanne, jota ei voi sivuuttaa. Tällekin on tehtävä jotakin. Nuoret huutavat telkkarissa ja ovat ihan hiljaa taas koulussa, ei se voi mennä näin.

Luultavastii suustani tuli ulos äskeistä vielä huomattavasti sekavampi selostus, sillä hoitaja luuli minun puhuvan sisäilmaongelmista.

Kirjoitin Hesariin mielipidekirjoituksen. Ei oikeastaan haittaa, että sitä ei julkaistu. Kirjoitin moninkertaisen määrän tekstiä, jonka jälkeen lyhensin ja lyhensin ja yritin löytää vellovan väsymyksen ytimen ilman suurta tunteilua. En ihan löytänyt sitä, vieläkään, mutta julkaisen tekstin nyt tässä. Tästä blogista on sellainenkin hyöty, että asiat ikäänkuin ankkuroituvat ja jäävät kellumaan johonkin hallitumpaan kohtaan mielen maisemaa.

----------------------------------------------------------

Perjantaina nuoret huusivat kadulla ja nostivat ilmaan kylttejä. Niissä luki: Minua pelottaa.  Maailma loppuu. AUTA!  Nuoret syyttävät aikuisia ja samaan aikaan luottavat meihin.  Sinä veit minun unelmani. Tulevaisuuteni on sinun käsissäsi. En anna ikinä sinulle anteeksi, jos et nyt tee jotain! Tunnemyrsky on käsin kosketeltava ja me koulun aikuiset olemme osa sitä.

Maanantaina kouluissa palataan kuin toiseen todellisuuteen, jossa ilmastokriisiä ei ole. Puoli miljoonaa kasvavaa ihmistä keskittyy samoihin asioihin kuin ennenkin; kokeisiin, ainekohtaisiin tavoitteisiin ja ihan tavalliseen koulupäivään. Ruokalassa tarjotaan naudanlihaa riisillä eikä kukaan kysy pelottaako. Ilmastotunteet pakataan samaan piiloon kylttien kanssa.

Kyse ei ole siitä, ettemmekö välittäisi tai ymmärtäisi. Päinvastoin. Syyt koulun kollektiiviseen hiljaisuuteen ovat huomattavan moninaiset ja nykyisellään aliarvioidut. Uuden ja erittäin vaativan tilanteen oletetaan hoituvan koulussa ilman resursseja, läpileikkaavasti ja kuin itsestään. Moni opettaja tuntee suurta avuttomuutta, turhautumista, yksinäisyyttä ja kyvyttömyyttä. Hiljaisuuden alla tikittää uupumuksen ja toivottomuuden pommi. 

Tilanne on sietämätön.

Ilmastokasvatuksen ydin on kaunis ja toivoa täynnä. Koko maailma tarvitsee lisää kohtaamisia, empatiaa, oman paikan hahmottamista, suurien kokonaisuuksien ymmärtämistä  ja liittymistä osaksi jotakin itseä suurempaa. On ilo ja kunnia rakentaa parempaa maailmaa yhdessä muiden kanssa, myös koulussa. Ilmastokasvatuksen myötä koko koulu muuttuu paremmaksi. Oman urani kauneimmat ja merkityksellisimmät hetket ovat syntyneet juuri ilmastokasvatuksen ympärille.

Minä olen onnekas. Olen töissä koulussa, jossa on uskallettu lähteä rakentamaan arkipäivään uudenlaisia rakenteita, jotka mahdollistavat edes jonkinlaisen keskustelun ilmastokriisin ympärillä. Resurssit eivät ole läheskään riittävät meilläkään, mutta jo vuodessa on tapahtunut ihmeitä. Opettajat keskustelevat aivan uudella tavalla koulun olemuksesta ja suunnittelevat kursseja, joiden yhteinen nimittäjä on toivo. Silti meilläkin on vastassa liian usein hiljaisuus. 

Suomalaisella peruskoululla on käsissään uskomaton voima ja mahdollisuus ryhtyä ilmastokriisin supersankariksi. Jos uskallamme katsoa tilannetta silmiin ja ottaa takaisin paikkamme yhteiskunnan, ihmisyyden ja sivistyksen muokkaajana, olemme ihmeellisen ihanien mahdollisuuksien äärellä. Peruskoulun pitäisi olla ylpeästi yksi niistä esimerkeistä, joilla Suomi johtaa maailmaa kohti parempaa.

Tarvitaan rohkeutta ja resursseja painaa jarrua ja etsiä koulun omat äänet kuuluviin. Koulusta löytyy kyllä tilaa ja mahdollisuuksia, jos lähdemme etsimään niitä nimenomaan opettajan ja rehtorin ääntä kuunnellen. Ulkoa ohjaten tai ihmettä odottaen sietämätön tilanne jatkuu.