Mielenosoituksessa mielen myllerryksessä

Tänään voisin herätä myöhään ja tehdä jonkinsortin etätöitä. Minulla on opetukseton päivä. Varsin harvinainen mahdollisuus istua kahvilassa läppärin kanssa ja edetä omaan tahtiin, omassa rauhassa. Istun kuitenkin bussissa matkalla Korsoon. Tänään on koululakko ilmaston hyväksi ja meidän koulu osallistuu siihen.

Haen eilen tehdyt kyltit koululta ja lähden asemalle odottamaan oppilaita. Sata on ilmoittautunut ja melkein sata saapuu paikalle. Jaamme Iinan ja Saaran kanssa vastuut; ota sä kuutoset, mä otan seiskat ja kasit ja tuun sitte auttamaan suurimman porukan eli ysien kanssa. Kylttejä ei moni vielä huoli. Joillain on omansa jo näkyvillä ja ysin pojilla on lisäksi epäilyttävän suuri kassi. Siellä on ainakin eilen printatut “Make Earth COOL again”- flyerit, joita on tarkoitus teippailla sinne tänne kaupungille. Teipin he kävivät hankkimassa itse ilman, että edes ehdotin. Ostivat Jumbosta ison rullan.

Junassa kohtaamme ryhmän tokaluokkalaisia. He lukevat kirjojaan siisteissä riveissä ja ovat ottaneet takkinsa pois päältä. Luokka on matkalla Keravalta Lasten museoon Senaatintorin laidalle. Opettaja miettii kulkureittiä torin ohi niin, että pienet oppilaat näkevät mielenosoituksesta jotakin mutta eivät katoa väenpaljouteen. Kertoo, että heidän koulussaan ei olla saatu pyyherullia vessoihin pyynnöistä huolimatta, mutta hän on itse keksinyt pyytää oppilaita tuomaan omat käsipyyhkeet repussa koululle. “Maanantaina aina puhdas reppuun ja perjantaina taas pesuun. Sitä käsipaperia kuluu niin hirveästi varsinkin, kun nämä pyyhkivät niin, että vaan ryttäävät nipun paperia pikaisesti kädessä ja laittavat sitten roskiin. Ympäristöasiat ovat minulle todella tärkeitä, mutta on vaikeaa kun koulussa ei edes kierrätetä.”

Oppilaan ottama kuva

Pienet koululaiset kikattavat aivan hillittöminä kun viereen istuu teini-ikäinen. Vilkuilevat ihaillen isoja koululaisia ja heidän kylttejään. Olen kiitollinen siitä, että Korso Perkele!- kyltti on jossain sivummalla.

Juuri ennen saapumista Helsinkiin jututan vielä muutamaa yläkoululaista, jotka ovat ilmiselvästi tulossa samaan paikkaan kuin mekin. Kertovat, että heidän koulustaan lähti liikkeelle viitisentoista mielenosoittajaa eikä opettajilta paljon kyselty. “Meidän koulu on niin tylsä, että me ei saada sieltä muuta kuin ruokaa” he huikkaavat ennenkuin lähtevät reippain askelin kohti Senaatintoria.

Oppilaista osa ei käy Helsingissä juuri koskaan, reitti asemalta Tuomiokirkolle voi olla tuntematon. Käännyn katsomaan taakseni ja liikutun. Kylttejä ja jännittyneitä katseita, hymyjä ja pulinaa. Jossain kauempana näkyy tutut opettajat. Pian ohi juoksee pieniä porukoita. Jotkut eivät halua seurata, he haluavat mennä edellä. Hyvä niin. Kun olemme jo lähes perillä astun sivuun ja loputkin oppilaat jatkavat varmoin askelin perille itse. Liityn Iinan ja Saaran seuraan ja avaamme sateenkaariväritteiset sateenvarjot, joissa lukee koulun nimi.

Tori kuplii

Senaatintorilla on jo paljon porukkaa. Nuoret kiipeävät portaille ja suuresta kassista kaivetaan megafoni ja muovinen hevosen pää. Hetken kuluttua yksi tulee kysymään olisiko minulla pattereita, megafoni ei toimi. En ole varma olenko harmissani, helpottunut vai vain huvittunut; ei sattunut sopivan kokoisia varapattereita mukaan. Väkeä tulee joka suunnasta lisää, portaat täyttyvät. Seisomme Iinan kanssa torilla katsellen väenpaljoutta ja kummallakin on liikutuksen kyynel silmäkulmassa. Yritämme ottaa “opet spiidaa”-selfien, mutta koko ajan myös naurattaa. Päätämme odottaa oikeaa liikutuksen hetkeä. “Nyt mulla on aika hyvä” sanoo Iina hetken kuluttua. “Niin mullakin”. Kuva onnistuu jotenkuten.

Kuva; Iina Grym

Naapurikoulun opettajia käy tervehtimässä. En malta odottaa yhteistyön aloittamista heidän kanssaan. Meillä opettajilla on ihan oma roolimme ja paikkamme ilmastokriisin ratkaisemisessa ja olen mielettömän onnellinen siitä, että olen löytänyt lähikouluista hengenheimolaisia, joiden kanssa tarttua haasteeseen.

Jääkarhu huudattaa nuorisoa: “Mitä me vaaditaan?” ILMASTOTEKOJA! “Milloin?” NYT!” Taas itkettää. Kun olimme ennen joulua edellisen kerran Fridays for Future- mielenilmauksessa meitä oli yhteensä noin sata. Tässä on oltava pari tuhatta ja ääni kaikaa kirkkaana ja vahvana. Korso Perkele näkyy kauas. Blogin aloittamisesta on ihmeellistä hyötyä. En koe tarvetta selitellä tai hävetä, koska kirjoitin aiemmin tekstin kylteistä. Olen oppilaista puhtaasti ylpeä ja tiedän olevani oikealla asialla. Pakahduttava tunne.

Jostain pyrähtää paikalle vanhoja oppilaita. He ovat jo lukiossa, mutta ovat ihan samanlaisia kuin ennenkin. Heidän kasvonsa ovat jotenkin aivan avoimia, kun katsomme yhdessä väkijoukkoa. Näyttävät melkein rakastuneilta. Kysyn yhdeltä onko hän edelleen sitä mieltä, että maailma on tuhoon tuomittu. Hän hämmentyy eikä muista. Minä muistan kirkkaasti; ysiluokkalainen piirsi omakuvaa, jossa on muuttunut supersankariksi. En muista mistä juttelimme, mutta tämän lauseen muistan: “Sanni mä arvostan tota, mitä sä teet, mutta me ollaan paskottu tää planeetta niin pahasti, että mikään ei enää auta”.  Muistan ristiriidan piirroksen ja sanotun välillä. Muistan painon, joka tunkeutui rintalastan läpi ja on siellä vieläkin.

Kerron hänelle, että yksi syy siihen, että meidän koulusta on sata ihmistä portailla rehtorin ja opettajien kannustamana ja kiittämänä on se, että hän, juuri hän, sanoi tuon lauseen minulle kuvisluokassa muutama vuosi sitten. Se oli ensimmäinen kerta kun joku sanoitti pelkonsa niin karusti ja suoraan.

Kiitän häntä.

Torille muodostuu pieni kupla, jossa me seisomme hetken. Voin melkein nähdä, miten sanottu painuu ymmärrykseen ja jää sinne. Sitten onkin jo kiire jonnekin ja iloinen parvi katoaa ihmismassaan elämään omaa elämäänsä eteenpäin.

Ysiluokkalaisen, joka ei halunnut nimeään julkisuuteen omakuva parin vuoden takaa

Korso Perkele- kyltti on liikkunut portailta alas ja oppilasta haastatellaan. Takana seisoo toinen, jolle on kasvanut hevosen pää. Kameran eteen on muodostunut tiivis porukka ysiluokkalaisia. Olen edellisenä päivänä jutellut pitkät pätkät ilmastonmuutoksesta juuri kyseisen oppilaan kanssa ja tiedän, että hän on täysin kartalla asioista ja osaa terävästi ja nopeasti yhdistellä faktoja toisiin. Hän tietää ja ymmärtää luultavasti enemmän kuin haastattelija itse. Tiedän senkin, että kyseinen oppilas kritisoi maahanmuuttopolitiikkaa termein ja väittämin, joita en itse allekirjoita. Kuulisin mielelläni haastattelun, mutta olen liian kaukana. Toimittajan poistuttua selkääntaputtelijoita riittää. Voisi luulla, että siinä onnitellaan urheilukilpailun sankaria.

Kuva: Saara Lintunen

Seura-lehden toimittaja kysyy olemmeko opettajia ja voisiko meitä haastatella ihan pieneen videojuttuun. Katson kollegoita, jotka päättävät, että minä vastaan. Olen pönöttänyt lehdissä ja videoissa ennenkin ja tiedän, että se on tärkeää. Koskaan ei tiedä mitä lähtee tapahtumaan ja kuka jutun lukee, yksin omassa nurkassa ei synny todellista muutosta. En pidä kamerasta enkä osaa olla luonteva. Takeltelen ja puhun liikaa. Tiedän jo valmiiksi, että tästä tulee krapula. Pari seuraavaa päivää menee siihen, että katumus ja häpeä aaltoilee vuoron perään ilon kanssa. Miksi sanoin noin, miksen muistanut mainita sitä ja tätä? Ajattelevatko ihmiset nyt niin tai näin vaikka tarkoitin muuta? Miksen käyttänyt mahdollisuutta paremmin? Ja toisaalta; joku saattoi lukea ja saada pontta omalle työlleen, jostain saattaa löytyä yhteistyökumppani, ihmisiä kiinnostaa!

Aallot kaupungin ilmassa

Kulkue lähtee viimein liikkeelle. Kuljemme Aleksanterinkatua huutaen ja tahtotila vyöryy kohti Eduskuntataloa. Muistelemme Iinan kanssa Pridejä ja ihmettelemme miten paljon voi tapahtua lyhyessä ajassa. Taas itkettää. Edessämme ryhmä huutaa “Muutos alkaa pienestä, pieni kasvaa suureksi” uudestaan ja uudestaan. Mannerheimintiellä ihmiset ottavat kuvia ratikan ikkunasta, kun marssimme ohi. He ovat katseen korkeudella ja kosketusetäisyydellä, mutta lasin takana, omassa tilassaan. Ehkä nuorten viesti kantautuu myös ratikan sisäpuolelle saakka ja aiheuttaa lisää aaltoja ihmisissä, jotka ovat ajautuneet paikalle sattumalta.

On ihmeellisen huoleton olo, vaikka olen vastuussa isosta joukosta oppilaita joiden olinpaikasta en tiedä. Täällä he jossain ovat, osana tätä liikkuvaa merta. Kaukaa selän takaa nousee sanaton ääniaalto. Tuhannet kiljuvat suoraa huutoa. Suljen silmäni, kun se osuu kohdalle ja jatkaa eteenpäin.

Iina kysyy vieressämme marssivilta tuntemattomilta alakoululaisilta onko heidänkin mielestään koskettavaa marssia tässä. Kuulemma on. Kylmät väreet juoksevat eri ikäisillä ihoilla tasapuolisesti.

Eduskuntatalon edusta on jo pullollaan ihmisiä. Rappuset on täytetty kuuliaisesti vain puoliväliin saakka, kuten ohje on ollut. Jään hiukan sivuun katsomaan saapuvia ihmisiä ja kuuluu tuttu ääni: “ÄITI!”. Oma lapseni kulkee ohi opettajansa kanssa. Ope huutelee kiitoksia. Olen aiemmin viikolla lähettänyt linkin kotisivuille, jonne olen kirjoittanut ohjeita mielenilmaukseen osallistumisesta osana koulupäivää. Sitten olen tuntenut määrittelemätöntä hämmästynyttä onnea, kun lapsen opettajalta on tullut viesti kaikkiin koteihin. Siinä perustellaan osallistuminen mielenilmaisuun meidän koulun wilmaviestistä lainatuin lausein. Kannatti kirjoittaa ja jakaa.

Ilmastokriisi ja nuorten huoli on meille kaikille uutta, se vaatii totuttelua ja uusia käytänteitä. Uutuus ei saa olla tekosyy sille, että toimeen ei tartuta. Se on kuitenkin fakta. Kenelläkään ei ole määriteltyä työaikaa ilmastokriisin miettimiseen. Opettajat ovat tai tuntevat olevansa asian kanssa yksin ja luultavasti ihmeissään omien tunteidensa keskellä. OPSin tavoitteet ja ainekohtaiset vaatimukset ovat edelleen ne, jotka ohjaavat työtä. Oli kriisi tai ei, on opetettava tietyt asiat tietyssä ajassa. En voi julistaa kouluun hätätilaa ilmastokriisin takia, vaikka mieli tekisi. Siksi olen päättänyt jakaa mahdollisimman paljon tietoa muille. Ettei kaikkien tarvitsisi aloittaa ihan alusta yksin. Itsekin aloitin alusta vasta aivan hetki sitten ja olen edelleen kiitollinen kaikista materiaaleista, joita ihmiset luovat, kasaavat ja jakavat. Olen erityisen kiitollinen rehtorista, joka ymmärtää asian tärkeyden ja antaa osallistua seminaareihin ja keskusteluihin edes osittain osana palkkatyötä. Olen onnellisemmassa asemassa kuin monet muut.

kuva; Saara Lintunen

Lähdössä 

On aika kerätä oppilaat kasaan ja lähteä kohti Korsoa. Olemme sopineet, että kaikki käy ilmoittautumassa opettajalle ja ne, jotka haluavat vielä jäädä, jäävät. Heille iltapäivän poissaolot merkitään punaisella ja kodit saavat päättää minkä väriseksi ne muutetaan. Koulu ei rankaise ilmastolakkoilusta. Vastuu siirtyy oppilaille itselleen.

Oppilaat löytävät yllättävän hyvin sateenkaarivarjojen alle. Kuutoset ja suurin osa seiskoista ja kaseista lähtee kohti koulua Iinan ja Saaran kanssa. Minä jään vielä etsimään muutamaa, joiden kohdalla haluan varmistaa tilanteen. Tukea koulussa tarvitseva oppilas saattaa tarvita sitä myös retkellä.

Törmään tuttuun laumaan. Korso Valittaa- ryhmä on kyltteineen ja hymyineen siirtynyt ryysiksestä vähän sivuun. “Sanni kato täs on tää tyyppi, muistatko sieltä Latokartanosta missä me käytiin? Nii täs on tää tyyppi ja täs on tää ope!” Minua kätellään. Kättelystä tulee kömpelö ja outo. Parivaljakon tutumpi puolisko puristaa uuden rakkautensa kyynärvartta ja on niin iloinen, että taputtaa pieniä askelia paikallaan pysähtymättä. He ovat tavanneet, koska olen kauan sitten tavannut ugandalaisen Helenin, jonka pyyteetöntä työtä tyttöjen hyvinvoinnin  edistämiseksi olen halunnut tukea ja meidän koulu on lähtenyt yhteistyöhön. Olemme ryhtyneet tekemään kestositeitä Ugandaan ja lehdistö on huomannut sen ja Latokartanossa on huomattu lehtijuttu ja haluttu tehdä jotakin samantapaista. Opet ovat käyneet meillä kylässä ja sitten kutsuneet meidät vastavierailulle katsomaan miten työpaja meidän ohjeillamme sujuu. Hengenheimolaisten katseet ovat kohdanneet nepparia kuukautissiteeseen kiinnittäessä.

Muistan, että koulujen välisen yhteistyön työpaja on täysin suunnittelematta, mutta ehtiihän tuota. Tärkeintä on nyt tämä hetki. Aktiivioppilaat saadaan kyllä yhteen ja verkostoitumaan myöhemminkin.

En löydä etsimääni oppilasta, mutta onneksi koulusihteeri saa huoltajan kiinni. Asia hoidossa, oppilas saa jäädä kaupungille ja pärjää kyllä. Tavallisena retkipäivänä en missään nimessä voisi jättää ketään mihinkään. Tänään on poikkeuksellinen päivä kaikin puolin.

Lähden kohti asemaa ja mukaan löytyy vielä yksi oppilas. Kuljemme yhdessä ja hän soittelee varmuuden vuoksi vielä kaverit. Porukka on sittenkin päättänyt lähteä kotiin, vaikka aivan hetki sitten he ilmoittivat jäävänsä kaupungille. Istuvat nyt junassa ja miettivät pitäiskö ostaa oma lippu vai pääseekö vielä koulun kustannuksella takaisin. Onneksi jäin jälkeen, ryhmä pääsee minun lipullani. Onneksi nykyään lähes kaikilla on puhelin taskussa.

kuva: Saara Lintunen

Asemalla odottaa muutama hämmentynyt nuori. “Sanni missä sä oot ollu! Noi on vielki tuolla ku sä sanoit et 15 yli pitää tulla takas nii et sä sit ollu siellä ja me ei tiedetty…” Kysyn eivätkö he nähneet yhtään sateenkaarivarjoa, jonka luo olisi voinut mennä ilmoittautumaan. Menee hetki ennen kuin ymmärrän, että he ovat etsineet minua “sieltä isolta valkoiselta kirkolta” eivätkä Eduskuntatalon edestä. Ovat ilmeisesti päättäneet kipaista kahville tai shoppailemaan ja ajatelleet ettei kukaan huomaa, tullaan vaan sitten ajoissa takaisin. Olisinpa ollut näkemässä ripsipidennysten reunustamat hämmästyneet katseet, kun tori onkin ihmisistä tyhjä. On siinäkin tarina kiikkustuolissa kerrottavaksi! “Silloin kun mummi oli nuori ja ilmastonmuutos oli vasta aluillaan meidänkin koulusta lähdettiin marssimaan, mutta minä….”. En tivaa sen enempää. Oikeastaan naurattaa koko juttu. Pääasia on, että kaikki pääsee kotiin. Kukin meistä kerätköön oman tarinansa kasaan omien päätöstensä tuomista aineksista.

Junassa selaan uutiskuvia. Korso Perkele! näkyy todella monessa kuvassa. Lapsen opettajaa ja luokkakavereita on haastateltu myös. Uutisointi on positiivista ja kannustavaa, kunhan jättää kommenttikentät lukematta.

VTA perkele!

Koululta on tullut viesti. Opettajakunta on päättänyt äänestämällä, että emme osallistu vuosityöaikakokeiluun. Tuntuu ihan fyysisesti pahalta, vaikka olen valmistautunut tähän tulokseen ja päättänyt, että taistelen tunnelatausta vastaan. Matto lähtee kysymättä jalkojen alta.

Tässä meillä oli mahdollisuus saada kaupungilta monta sataa tuhatta euroa siihen, että koulussa palkat jaetaan tasapuolisemmin kaikille ja mahdollistetaan myös oppiaineisiin perinteisellä tavalla sitomaton työ. Meillä oli mahdollisuus äänestää yhteistyön, oman koulun arvoperustan ja opettajan työnkuvan moninaisuuden puolesta. Meillä oli mahdollisuus lähteä rakentamaan sellaista koulua, joka voi tarttua myös ilmastokriisiin aidosti. Se sijaan enemmistö haluaa pysytellä vanhassa ja totutussa. Palkkaa saa jatkossakin siitä, että keskittyy oman aineensa opettamiseen ja pitää huolen jonkun muun tärkeäksi päättämistä työtehtävistä. Jatkossakin yhteistyö pitää tehdä ajalla, jota ei ole.
Ilmastokriisiin ei yletä tällä palkkausperiaattella. Tai ainakin se on hyvin vaikeaa.

Ajattelen Esa Saarisen hellää dynamiikkaa, Arto O. Salosen elämänpoltetta ja omaa työtäni. Olen nähnyt vuosityöaikakokeilun pehmeiden arvojen ja systeemisen ajattelun nousun mahdollistajana. Ilmastokriisiin tarttumisen ja radikaalin toivon tukijana.

Tunnen oloni yhtä aikaa naurettavaksi, pettyneeksi ja umpivihaiseksi. Joudun käyttämään kaikki voimalauseeni monta kertaa ja silti tunnen katkeruutta.
Tuntuu, että ihmiset eivät ole edes muistaneet koko ilmastokriisiä päätöstään tehdessään. Minulle se taas on kaiken keskiössä lähes tauotta.

Mietin, onko oma valintani tehdä “ylimääräistä” työtä ilman palkkaa. Ei ole. Minun valintani on tehdä työtä, joka TÄYTYY tehdä. Olisin voinut saada siitä palkkaa, mutta suurin osa ajatteli, että on parempi pysyä vanhassa systeemissä, joka ei taivu näin uuteen tilanteeseen. Valitsimme mielummin systeemin, jossa epätasa-arvo on ilmiselvää ja uudenlainen opetus haastavaa kuin kokeilimme uutta, jossa oli mahdollisuus muutokseen.

Ilmiselvästi minulta on jäänyt jotain huomaamatta. Tai olen äänestänyt aivan eri asiasta kuin enemmistö. Työkaverini ovat edelleen niitä samoja viisaita ihmisiä joita he olivat ennen tätä äänestystä. Epäilemättä moni, joka äänesti EI, tekee aivan yhtä paljon töitä koulun eteen kuin minäkin. Ja haluaa tehdä työtä myös ilmastokasvatuksen parissa, niinkuin minäkin.

Luulen, että päädyimme äänestämään kokonaiskuvan sijasta jostakin perkeleellisestä laskutoimituksesta ja asiaa esitelleen ihmisen ulosannista eikä se varsinaisesti ollut kenenkään vika. Aikataulu oli liian tiukka, arvokeskustelua ei käyty. En tosiaankaan ole tutustunut sopimukseen niin hyvin, että tuntisin sen jokaisen nurkan ja mahdolliset virheet. Voi olla, että sopimus olisi ollut surkea.

Ymmärrän joidenkin henkilökohtaiset syyt ja palkkalaskelmiin liittyvät epävarmuudet.
Tiedän, että enemmistö opettajista on edelleen pehmeiden arvojen puolella.

Pidän silti sinnikkäästi kiinni oikeudestani ajatella kokonaiskuvaa enkä tule koskaan ymmärtämään tätä päätöstä täysin. Teimme suuren virheen. Tänä päivänä ilmastonmuutos pitäisi ottaa huomioon jokaisessa päätöksessä ja valinnassa, ilman poikkeuksia. Epäonnistuimme.

Onni on kuitenkin se, että asiasta ei tarvitse enää puhua. Ei tarvita yhtäkään infotilaisuutta, jossa tuijotetaan exceleitä ja puhutaan sitomattomasta ja sidotusta työajasta ja siitä, miten eri opettajille maksetaan samasta työstä eri perustein ja miten jokainen on huolissaan vain omasta palkastaan eikä kukaan mainitse koulun, oppilaan saati maailman etua.

Hirveä prosessi.

Onneksi se on ohi.

BZzzzzZZZZZ hiukan hysteeristä pörinää

Odottelen koululla Mehiläistarhaajain yhdistyksen porukkaa kylään. Vaatii melkoista itsetutkiskelua saada asenne kohdilleen. Tekisi mieli lähteä kotiin ja antaa koko tarhan olla. Siitä on tarkoitus tulla koko koulun yhteinen, montaa oppiainetta hyödyttävä pitkäikäinen projekti. Vuosityöaika olisi tukenut myös palkanmaksulla tarhan perustamista, nyt tämä menee harrastuksen ja hyväntekeväisyyden piikkiin. Enemmän kuin oma palkkani minua painaa se, että joudun pyytämään myös kollegaa tekemään palkatonta työtä. Se ei ole oikein.

Odotamme jännityksellä saapuvatko mehiläistarhaajat Aku Ankka-tyyliin pukeutuneena ammattiasuihinsa. Ajatus naurattaa ja opehuoneessa tunnelma on melko samanlainen kuin ennenkin.

Lipsautan vahingossa vastoin omaa päätöstäni lauseen, jossa kiroan VTA-päätöstä. Kadun heti ja päätän, etten mainitse asiasta enempää.

Tavallisesti pukeutuneet tarhaajat saapuvat ja odottavat eteisessä. Samaan aikaan vakiosijaisemme ja entinen oppilaamme on lähdössä kotiin ja huomaa, että on mustissa farkuissaan ja kirkkaan keltaisessa untuvatakissaan kuin mehiläinen itsekin. Kysyy voisiko tulla performanssina pörisemään kokoukseen. Hakisi kuulemma teknisen työn luokasta poran piikiksi ja ääniefektiksi. Päivän tunnelataukset purkautuvat aivan hysteerisenä nauruna, joka ei ota loppuakseen.

Saan kerättyä itseni kasaan ja menen palaveriin, Se kestää melkein kaksi tuntia. Opin, että mehiläiset ovat siipikarjaa ja tarvitsevat luvat. Koulutusta tarvitaan kymmeniä tunteja opettajalle jo tänä keväänä ja kesänä.

Opin myös, että mehiläiset ovat aivan ihmeellisiä ja sopivat niin moneen oppiaineeseen, että mahdollisuudet ovat rajattomat. Puhumme viherväylistä, vastuunkannosta, maltista, budjeteista, yrittämisestä, yhteisöllisyydestä, luonnon moninaisuudesta, hunajasta, käsityöstä, tuotosta ja konkreettisesta oppimisesta. Toteamme, että pesä katolla voisi ohjata epätoivottua oppilaiden liikehdintää myös muualle, pois herkkien ilmastointilaitteiden läheisyydestä.

Tämä on juuri niin monipuolinen ja mahtava juttu kuin toivoinkin.

Lähiviikkojen lauantait menevät nähtävästi mehiläistarhauksen perusteisiin tutustumiseen. OIkeastaan odotan sitä innolla.

Kotona

Illalla olen niin väsynyt, että en parhaalla tahdollanikaan osaa selittää lapselle prosenttilaskuja. Anon tukiopetuksen siirtoa seuraavaan päivään ja se luvataan. Muistan yhtäkkiä Seuran toimittajan ja kurkkaan onko sivuille ilmestynyt puhuttua videota. Siellä onkin iso juttu mielenosoituksesta ja meidän koulusta. Päivän toinen hysteerinen naurukohtaus ei ota loppuakseen milllään. Naurattaa aivan kohtuuttoman paljon otsikointi ja se, että oppilaat ovat blokanneet minut kuvassa (ehdottomasti HYVÄ asia). Korso ja Greenpeace on samassa otsikossa. Tällä kertaa ei haittaa edes oppiaineen väärä nimi. Minä opetan kuvataidetta, enkä minkäänsortin kuvaamataitoa. Taide, ei taito. Kuva sen kaikissa tasoissaan, ei pelkkä kuvaaminen.

Nukahdan heti, kun pääsen sänkyyn. Herään liian aikaisin aivan pirteänä. Voisin aloittaa päiväni tästä.  Päätän antaa unelle vielä mahdollisuuden ja ajelen mielessäni mökkitietä kesäiltana. Herään kuusi tuntia myöhemmin uudelleen väsyneenä ja selkä jumissa. Olisi helpompaa jossei kaikkia tunteita tarvitsisi käydä unirytmin kautta läpi.

Yön aikana olen saanut paljon ihania ja kannustavia viestejä ihmisiltä, jotka ovat lukeneet Seuran jutun. Olen saanut uuden lempinimenkin; Sanni “Näpäyttäjä” Virtanen.

Sähköpostissa odottaa myös viesti huolestuneelta kansalaiselta. Olen kuulemma rikkonut lakia ja käyttänyt verorahoja väärin viemällä oppilaat mielenosoitukseen. Asianajajaan on jo otettu yhteyttä. Korvauksia tullaan vaatimaan.

Kiitän jälleen onneani hyvästä rehtorista. En tule jäämään yksin tässäkään asiassa.

Juon kupin kahvia ja palaan vielä eilisen tunnelmiin.

Luen Eino Leinon runon Hymyilevä Apollo.

Ryhdyn tutkimaan mehiläistarhauksen saloja ja miettimään tätä tekstiä.

Voimalauseista vahvimpina soivat: Tee päätöksiä, joista tulevat sukupolvet voivat olla ylpeitä. I get knocked down, but I get up again, they will never gonna keep me down.

Huomaan repertuaarini laajentuneen. Uutena lauseena raikaa: Muutos alkaa pienestä, pieni kasvaa suureksi!

Kaikki on hyvin. Työ jatkuu.